Mikko Saari

Punainen silakka on moderniin japanilaiseen rikoskirjallisuuteen erikoistunut kustantamo. Oletan, että resurssien niukkuus on osatekijänä siinä, että toistaiseksi kustantamo on esitellyt meille tasan yhden dekkaristin, Keigo Higashinon. Hän on toki eräs Japanin suosituimpia kirjailijoita ja myynyt miljoonia. Suomennettavaksi valitut teokset ovat olleet oivallisia ja Punaisen silakan luottosuomentaja Raisa Porrasmaa on tehnyt niiden parissa hyvää työtä. Niin nytkin: Pahan asialla on kiehtova kirja, joka on suomennettu hyvin.    Kirjassa esitellään uusi päähenkilö, rikosetsivä Kaga. Kaga-romaaneja on englanninkielisen Wikipedian mukaan ilmestynyt yhdeksän vuosina 1986–2013. Tämä Pahan asialla on sarjan neljäs kirja ja ilmestynyt alkuaan vuonna 1996. Englanniksi sarjaa on ilmestynyt neljä osaa: tämä ja kolme uusinta. Mikä sitten lienee perimmäinen syy aloittaa juuri tästä neljännestä osasta, mutta näin on toimittu muuallakin.    Pahan asialla on murhajuttu, jossa menestyskirjailija Kunihiko Hidaka jää kotiinsa viimeistelemään jatkokertomusta juuri ennen muuttoaan Kanadaan. Muutto ei kuitenkaan toteudu, sillä Hidaka löydetään työhuoneestaan kuolleena vielä samana iltana. Ruumiin löytävät Hidakan vaimo Rie ja kirjan toinen kertoja, lapsuudenystävä Osamu Nonoguchi. Toisena kertojana on rikosetsivä Kaga, joka on työskennellyt aiemmin Nonoguchin kollegana opettajana. Nyt Nonoguchi on lastenkirjailija ja Kaga on rikosetsivä ja he kohtaavat rikostutkinnan yhteydessä.    Tässä dekkarissa murhaajan henkilöllisyys ei ole suurensuuri salaisuus. Se selviää oikeastaan jo sisällysluettelosta. Kiinnostavaa on sen sijaan motiivi, sillä se ei ole alkuunkaan selvää. Murhaaja pysyy pitkään vaiti motiiveistaan, joten etsivä Kagan on perehdyttävä tapaukseen perinpohjaisesti selvittääkseen, mitä murhaaja oikein salaa ja miksi hän tappoi Hidakan. Oliko murha vain pikaistuksissaan tehty tappo vai oliko sen takana joku syvempi motiivi?    Pahan asialla on oikein mallikelpoisesti rakennettu mysteeridekkari. Yllättävistä ja oivaltavista murhamysteereistä pitäville ja raakoja ja väkivaltaisia dekkareita karttaville tämä on nappivalinta. Kovin syvälle menevää henkilökuvaustakaan ei kannata odottaa: etsivä Kaga jää vähän etäiseksi hahmoksi. Hidakasta ja Nonoguchista piirtyy sentään mielenkiintoiset kuvat.    Punainen silakka ja Raisa Porrasmaa ovat tähän mennessä onnistuneet hienosti, eikä Pahan asialla ole poikkeus. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tulee: lukisin kyllä lisää Higashinoa, vaikka tätä Kaga-sarjaa, mutta olisi toki mielenkiintoista tutustua johonkin ihan uuteenkin kirjailijaan. 

Novellisti ja runoilija on laatinut triptyykin, joka koostuu kolmesta runomuotoon kirjoitetusta novellista, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Aivan kaikkia kytköksiä tai rakenteen piirteitä en ensilukemalla hahmottanut; voi olla, että tämä pitäisi lukea toiste tai kolmannenkin kerran. Pienelle vihkoselle sen voi suodakin. Nyt tyydyn toteamaan, että Salmenniemen proosatuotanto toimii kyllä voimakkaammin kuin tämä, mutta Poesia-vihko on toisaalta luonteeltaankin kovin kokeellinen formaatti. 

Olen varovaisesti ja valikoiden kastanut varpaitani romantasiaan. Brittiläisen Saara El-Arifin ura on käynnistynyt vauhdilla: esikoisromaani The Final Strife julkaistiin 2022 ja se ehti vuoteen 2024 mennessä täydentyä jo trilogiaksi. Uuden trilogian esikoisosa Faebound ilmestyi niin ikään 2024; jatkoa on luvassa ja pari seuraavaa projektiakin on jo myyty, oletettavasti kovaan hintaan, kun esikoisestakin maksettiin jo kuusinumeroisesti Atlantin molemmin puolin. Melkoista nousukiitoa siis!    Juuriltaan sudanilainen ja ghanalainen, Arabiemiraateissa syntynyt ja Englannissa varttunut ja opiskellut El-Arifi kirjoittaa afrikkalaissävytteistä fantasiaa. Faeboundin maailmassa on ihmisiä, haltioita ja keijuja. Ihmiset ovat tosin kaiketi sukupuuttoon kuolleita ja keijutkin on häädetty jonnekin sen verran kauan sitten, että keijujen olemassaolo alkaa vaikuttaa myytiltä. On siis haltioita, jotka jakautuvat neljään heimoon, joiden välillä käydään ikuista ja veristä sotaa.    Sodassa on kyse fraediakristalleista. Niillä on voimaa kuin auringolla: niillä voi lämmittää kotinsa ja viljellä maata. Taistelukenttien alla on kristalliesiintymiä, joita kaikki haltiaheimot haluavat itselleen. Sotaa käydään paitsi perinteisin asein, myös taikakeinoin: aseina toimivat rummut, joilla toteutetaan kirjaimellisesti rumputulitusta. Maailma on tavallaan kiehtova, mutta toisaalta vähän heikonpuoleisesti kuvailtu – vaikkapa eri haltiaheimojen eroista ei saa oikein käsitystä, melko epämääräistä on myös se, miksi ikuista sotaa oikeastaan käydään.    Kirjan päähenkilöinä ovat sisarukset Yeeran ja Lettle. Yeeran on Alakuun haltiaheimon sotapäällikkö, pikkusisko Lettle taas kohtalonkatsoja, jolla on ennustusten lukemisen taito. Yeeran on vasta ylennetty, kun ensimmäinen sotaretki menee pieleen ja johtaa sotilaiden tarpeettomaan kuolemaan. Yeeran välttyy kuolemantuomiolta, mutta joutuu karkotetuksi. Lettle lähtee siskonsa perään, mukanaan Yeeranille uskollinen kapteeni Rayan.    Yeeranin suunnitelma löytää jotain tarpeeksi arvokasta lahjoakseen tiensä takaisin kotiin kohtaa esteitä, kun Lettle sekaantuu asiaan. Pian sisarukset ja Rayan löytävät itsensä vankeina keijujen salaperäisestä valtakunnasta Mosimasta. Keijut ovat kuin ovatkin totta, kuten Yeeran ja Lettle saavat omakohtaisesti kokea.    Faeboundin maailma on mielenkiintoinen. El-Arifi on onnistunut luomaan siihen mielenkiintoisia mutkia matkaan. Asioilla on merkityksiä, jotka ulottuvat pintaa syvemmälle. Haltioiden käsitys maailmasta on pahasti vajavainen. Kun romantasian puolella ollaan, mukana on tietysti intohimoa ja rakkautta. Kevyttä enemies to lovers -asetelmaa on luvassa; paritukset eivät varsinaisesti yllätyksiä tarjonneet. Ei siis mitään erityisen yllätyksellistä. Liekki polttelee kuitenkin sopivan hitaasti. Haltioiden ja keijujen maailmat ovat luontevasti queer ja sukupuoli on molemmissa varsin joustava käsite.    Suomennos on Helka Sivillin käsialaa. Siitä ei ole pahaa sanottavaa; teksti on aivan riittävän sujuvaa, eikä mikään tökkinyt lukiessa. En ole tosin erityisen herkkä ärsyyntymään – Goodreadsin puolelta löytyy ihastuttavan raivokkaita yhden tähden arvioita Faeboundista, jos kirjan puutteisiin tahtoo sukeltaa. Minulle tämä toimi viihteenä; tällaiselta romantasiakirjalta en suuremmin tolkkua odota. Tässä oli siinä määrin riittävästi mielenkiintoisia aineksia, että lukenen kyllä seuraavankin osan. 

Tummasävyinen sarjakuvasovitus Shakespearen synkästä näytelmästä. Sovitus on alkuteokselle uskollinen, julma ja verinen. Kuvituksessa on perinteistä seksismiä (noitien ennustuksen verinen lapsi on  korvattu alastomalla naisella), mutta myös ilmeikkyyttä ja rujoa murhaa. Teksti siteeraa paikoin Shakespearea, mutta on enimmäkseen omaa sovitusta, mikä tekee tästä alkuperäistä helpompaa luettavaa.

Salla Savolaisen Työmaat-sarja jatkuu, eli taas päästään ihmettelemään isoja työkoneita tekemässä yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeitä töitä. Aikaisemmissa osissa on käsitelty asfalttia, betonia ja romua, nyt ovat vuorossa kivet. Rakennustöissä tarvitaan paljon erilaista kiviainesta. Kiveä sekä tuodaan työmaille että räjäytetään ja louhitaan rakennustöiden tieltä.

Kuorma-autokuski Koistisen ja Piki-koiran kanssa vieraillaan niin soramontulla, rakennustyömaalla, räjäytyskentällä, murskauslaitoksella ja lopuksi vielä kaupungilla tutkailemassa, missä kaikkialla kiveä oikein käytetään. Joka paikka on tietysti täynnä raskaita koneita, joilla kiviä käsitellään monin eri tavoin: siirrellään paikasta toiseen ja murskataan muodosta toiseen.

Kuten sarjan kirjoissa aikaisemminkin, piirrosjälki on erinomaista. Koneet ovat yksityiskohtaisesti piirretty, olematta kuitenkaan valokuvantarkkoja ja persoonattomia. Koneiden ympärillä pyörii paljon erilaisia ihmisiä. Taustat on jätetty sopivan epämääräisiksi, jotta huomio keskittyy itse asiaan.

Kiveä! on oivallinen lasten tietokuvakirja, josta alaa tuntematon aikuinenkin voi oppia kaikenlaista uutta.

Kun Hanna Syrjämäen tuoreemmat runokokoelmat Kaikko ja Tuu kerran tekivät vaikutuksen, niin pitihän esikoinen Kaikukatvekin kaivella luettavaksi. Tämän on julkaissut Kaarinan kaupunki, sillä Syrjämäki voitti tällä esikoisellaan vuoden 2020 Runo-Kaarina-kilpailun. Perinteikkään kilpailun aikaisemmista voittajista löytyykin tuttuja nimiä, kuten Jenni Haukio, Arto Lappi ja Raisa Jäntti.    Kaikukatve on merkittävästi runsassanaisempi kuin Syrjämäen myöhemmät kokoelmat. Sivuja on yli 80 ja tekstiä vaihtelevasti: mukana on niukempia ja runsaampia osioita. Kaikkiaan osioita on kuusi, joten ainesta riittää. Esikoisteokseen on toki helppo kaataa kaikenlaista, mitä matkan varrella on pöytälaatikkoon kertynyt.    Toistuvana elementtinä teoksen läpi kulkee numeroitu lista erilaisia huomioita ja mietteitä. Näistä pidin. Anatomiasta-osio tarjoilee jokusen sivun parisäkeitä; Yö, yksi näistä on asettelultaan visuaalisempaa. Sisällön puolesta teoksesta nousee unettomuutta, surua, lintuja; runoissa on minä, joka puhuu sinälle (“en tiedä miten sinut on tehty kaulasta alaspäin / mutta sopiiko, jos hyvin varovaisesti selvitän?”).    Syrjämäen myöhempien kokoelmien tarkkasanaisuus on lumoavaa, mutta tästä esikoisestakin löytyy paljon oivallisesti aseteltuja sanoja.   

ehkä
yksittäinen asia, tai asioiden löyhä ketju
ehkä, auringonpaahtama silokallio jalan alla kuin taivas
siroaa ympärille, ja yllättäen kahahtaa lentoon
ei lintu, tämä jokin, se on sukua sinisiipien lajille
aikaa sitten sukupuuttoon kuolleelle, ja minä
muistan millainen on käteni

muistan miltä tuntuu ojentaa se
en miltä kun siihen tartutaan 

Anne Dahlin esikoisromaani on moniääninen kertomus ylisukupolvisesta häpeän kokemuksesta. Se alkaa sotavuosista, jolloin Mirjalle olisi mieheksi luvassa Heikki. Heikki, josta Mirja ei ole kiinnostunut; Heikki, josta saada suojaa ja turvaa, pelastajaa. Sota vie kuitenkin Heikin ja Mirja jää yksin kantamaan lasta ja häpeää.    Tätä naisten häpeää Sinussa asuu tuulet purkaa. Häpeän takana ei ole vain aviottomia lapsia, vaan synkempiä salaisuuksia: raiskauksia ja insestiä, sukupolvesta toiseen. Lopulta Mirjan äiti vapautuu vankilastaan, kun Mirjan isoäiti kuolee, eikä aikaa sitten tehty sopimus enää sido Mirjan äitiä. Mirjan äiti kirjoittaa salaisuutensa ja häpeänsä päiväkirjaan ja antaa sen sitten naapurin Pirkolle luettavaksi ja tämän salaisuuksia varten.    Kirjan toinen osa hyppää sitten päiväkirjan mukana Pirkon sukun. Päiväkirja menee Pirkon tyttärelle Railille. Ei ole Railillakaan onnea rakkaudessaan: miehenkaipuusta seuraa lapsi, vaan ei miestä. Miehet kyllä lupaavat kihlat ja pikaiset häät, mutta katoavat sitten omille teilleen jättäen jälkeensä vain häpeää. Lopulta Raili saa kunnolliselta vaikuttavan miehen, Sakarin, mutta joku salaisuus tässäkin suhteessa hiertää. Mutta on sentään puoliso ja kaksi tytärtä.    Toinen näistä tyttäristä, Aura, saa tarinassa seuraavan pääosan. Hän elää 1980-luvulla levotonta nuoruuttaan, pakenee kaikkea kunnollista ja kilttiä. Päiväkirja päätyy Auran käsiin kaikkine salaisuuksineen, siitä Aurakin saa tietää oman alkuperänsä salaisuudet ja häpeät. Ja niin edelleen – päiväkirjan tarina kiertää vielä parin mutkan kautta ja saadaanpa kirjaan vielä miesnäkökulmaakin.    Anne Dahlin pyrkimyksenä on ollut näyttää, miten tavallisesta asiasta tässä häpeässä on kyse. Sitä on, totta tosiaan, kaikkialla. Tämä moniäänisyys kirjasta tosiaan välittyy, aina sekavuuteen asti. Aina ei ollut ihan helppo seurata, missä tarkalleen ottaen mennään, kun näkökulma saattoi vaihtua äidiltä tyttärelle ja tyttäreltä äidille, eikä kertojaa osoiteta suoraan. Lukijana on syytä olla hereillä. Aikakaudelta toiselle edetään sentään suhtkoht suoraviivaisesti ja Dahl on kylvänyt teoksen täyteen musiikkiviittauksia, jotka auttavat kiinnittämään tapahtumia tiettyyn aikaan.    Aihe on tunteita herättävä ja tärkeä. Sisällön yksityiskohdat olivat paikoin kovinkin hurjia, mutta jos jotain olen oppinut maailmasta ja miehistä niin sen, että mitä kamalaa fiktiivisen kirjan sivuille keksitäänkin, joku mies ylittää sen tosielämässä vihellellen. Armoa olisin lukijana kaivannut lähinnä kirjan rakenteen suhteen: hieman helpompaa olisi saanut olla seurata, missä mennään ajan ja paikan suhteen. Matkan varrelle sattui luku tai pari, joiden yhteys kokonaisuuteen jäi kovin hataraksi; ainakaan minä en sitä ihan ymmärtänyt. Teksti kuitenkin virtaa taitavasti ja tunteita herättävästi ja kokonaisuutena romaani toimii hyvin. Fragmentaarinen, poukkoileva rakenne kantaa loppuun asti, vaikka lukijalta vähän vaivannäköä vaatiikiin. 

Toinen Claire Keegan -suomennos Kasvatti oli helppo napata kirjaston vippihyllystä: Nämä pienet asiat -romaanin perusteella tiesin, että lyhyttä tavaraa on tiedossa. Kasvatti onkin alunperin ilmestynyt novellina The New Yorker -lehdessä ja vaikka sitä onkin siitä pidennetty, on se silti likimain pitkän novellin mittainen.    Tarina sijoittuu Irlantiin; Wikipedia tietää kertoa kyseessä olevan vuoden 1981, mutta kirjassa sitä ei kai sanota missään kohtaa. Päähenkilönä on nimetön tyttö, joka viedään kesäksi kasvattivanhempien hoitoon. Kotona on muutenkin riittävästi lapsia ja äiti on viimeisillään raskaana seuraavasta. Perhe on köyhä, joten yksi suu vähemmän ruokittavaksi on hyvä asia. Kasvattivanhemmat, Kinsellat, ovat ystävällisiä ihmisiä ja kohtelevat tyttöä erittäin hyvin.    Kasvatti kerrotaan tytön näkökulmasta ja Keegan käyttää tätä näkökulmaa taitavasti: monia asioita ei sanota suoraan, koska lapsi ei niitä välttämättä niin ymmärrä, mutta aikuislukija hahmottaa rivien välistä kaikenlaista. Kirjaan jää myös vähän tulkinnanvaraa. Kinselloillakin on salaisuutensa, jonka tyttökin saa selville, ja joka leijailee tarinan taustalla surumielisyytenä.    Tässä pienessä tarinassa ei ole mitään ylimääräistä. Claire Keegan on vähäeleinen, taitavasti pelkistävä kirjailija, ja Kristiina Rikman  on onnistunut suomennoksessaan totutun hyvin. Kasvatti on viehättävä pieni kirja, ja minusta vielä onnistuneempi kuin Nämä pienet asiat. Kasvatti on tarinana jotenkin puhtaampi ja vähemmän imelä. Kaunis teos, toivottavasti Keeganin tuotannon suomentaminen vielä jatkuu. 

W. G. Sebald aloitti kirjallisen uransa tällä runokokoelmalla vuonna 1988. Sen käännösten kanssa saatiinkin odotella hetki: englanniksi se saatiin vasta Sebaldin kuoleman jälkeen vuonna 2002 ja Kari Aronpuron suomennos ilmestyi vasta 2022. Sebald onkin ollut paremmin tunnettu esseistisistä romaaneistaan.    Aika proosallinen tämä runokokoelmakin on. Se jakautuu kolmeen osaan, joista jokainen kertoo eri henkilöstä. ”Kuin lumi Alpeilla” on kuvaus renessanssimaalari Matthias Grünewaldista (n. 1470–1528), jonka taiteessa näkyi vielä keskiaikaisen uskonnollisen taiteen estetiikka. ”Ja jos jäisin äärimmäiselle merelle” kertoo luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleristä (1709–1746), joka on monille suomalaislukijoille tuttu stellerinmerilehmän löytäjänä. Merilehmistä ei puhuta, mutta Stellerin matkoista Venäjän syrjäseuduille Vitus Beringin seurassa kylläkin.    Kolmannessa osassa ”Synkkä yö väistyy” pääosassa on sitten Sebald itse, siinä kirjallisessa muodossaan, jossa tämä autofiktiivinen hahmo Sebaldin romaaneissakin esiintyy. ”Historian suurmiehet ja minä”, tulee mieleen, mutta toisaalta – niinhän sen kuuluu mennä, että jokainen on itselleen elämänsä tärkein henkilö.    Tyyli on siis pitkää proosamaista vyörytystä, joka on vain jaettu säkeisiin. Ihmeempää mittaa tässä ei ole, eikä kovin omaleimaista rytmiäkään: tätä lukisi suhtkoht sujuvasti suorana proosanakin. Otetaan malliksi katkelma Grünewald-osiosta:   

Todennäköisesti Grünewald on maalannut luonnon mukaan
tuonpuoleisesta lankeavan valon
viimeisen häivähdyksen,
ja muistuttanut katastrofaalisesta vajoamisesta yöhön,
sillä vuonna 1502, kun hän työskenteli
Bindlachissa Fichtelgebirgen juurella
pystyttämässä Lindhardtin alttaria,
liukui 1. lokakuuta kuun varjo
yli itäisen Euroopan eteläisestä Puolasta
yli Lausitzin, Böömin ja Mecklenburgin,
ja Grünewald, joka toistuvasti oli tekemisissä
Aschaffenburgin hoviastrologi Johann Indaginen kanssa,
on varmaan matkustanut ottamaan vastaan tätä
monien suuresti peläten odottamaa
auringonpimennyksen vuosisataistapahtumaa
ja ollut todistamassa sairaan maailman salamyhkäistä
menehtymistä,
kun aavemainen illantulo
keskellä päivää valahti kuin heikotus
ja taivaan kaaressa
yli sumurintamien ja pilviseinämien,
yli kylmän ja raskaan sinisen,
tuli näkyviin liekehtivä punainen
ja alkoi vaeltaa ympäriinsä värejä, jollaisia
silmä ei ollut nähnyt ja joita maalari 
ei enää sen koommin saanut muististaan. 

Luonnon mukaan

Nuortenromaanin pääosassa on 17-vuotias Frida, joka rakkaudestaan Aapoon. Parin ensikohtaaminen tapahtui seurakunnan iltapäiväkerhon pikkujouluissa kun Frida oli neljävuotias. No, ehkä se rakkaustarina ei ihan varsinaisesti siitä alkanut, mutta silloin kymmenvuotias Aapo teki silti Fridaan lähtemättömän vaikutuksen.    Fridalle kertyy ikää ja romanttiset suhteet poikiin tulevat vähän ajankohtaisemmiksi. Mielessä kajastelee yhä Aapo, mutta ikäero tekee suhteesta aivan mahdottoman. Tämän sydänsurun ympärillä Fridan elämä pyörii. Rakkaus mahdottomaan kohteeseen ei tee sydämelle hyvää, eikä siitä seuraava tunteiden puuduttaminenkaan auta. Mutta olisiko lopulta aika Fridan ja Aapon päätyä yhteen?    Pelkästä epätoivoisen sävytteisestä romantiikasta Kuinka särkeä sydän? ei kuitenkaan kerro. Tarina saa aivan toisenlaisia, paljon synkempiä sävyjä, kun traumaattinen kokemus suistaa Fridan raiteiltaan. Rakkaustarinasta tuleekin mielenterveyskertomus. Fridan järkkynyt mieli vaatii paljon hoitoa ja toipumista palautuakseen kuntoon.    Kuinka särkeä sydän? on oivallinen nuortenkirja. Siinä on huumoria, epätoivoista rakkautta, monenlaista säätöä ja sutinaa, mutta myös todella synkkiä, hurjia ja vakavia sävyjä. Napakan mittaiseen kirjaan on saatu mahtumaan paljon. 

Sanattomat kuvakirjat ovat kiinnostava genre. Kuvakirjoissa kuvitus on aina tietysti merkittävässä osassa, mutta silti kovin harva kuvakirja uskaltaa heittäytyä täysin sanattomaksi. Sanna Pelliccionikin on selvästi kokenut olevansa Meidän piti lähteä -teoksensa kanssa hieman heikoilla jäillä ja on siksi lisännyt kirjansa loppuun sivun verran ohjeita sanattoman kuvakirjan käyttämiseen!    Teos kertoo pakolaisista: siinä on pääosassa aivan tavallinen perhe, joka joutuu lähtemään kotoaan pakoon sodan alta. Matka vie pakolaisleirin kautta pohjoiseen lumen keskelle turvaan. Pelliccionin kuvitus on suuripiirteistä, värinkäytöltään rohkeaa ja esittää pommitusten hurjuuden vaikuttavalla tavalla. Kirjan värimaailma on todella rikas ja aukeamat ovat hyvin voimakkaan värisiä. Tunnelma vaihtelee värien myötä laidasta laitaan.    Tarina on sanattomana varsin yksinkertainen, mutta avautuu erilaisille tulkinnoille. Sehän sanattoman tarinan viehätys on: kuvia voi tulkita monin eri tavoin. Lapsen elämänkokemuksesta riippuu, miten kuvat avautuvat, ja vanhempi voi tuoda oman näkökulmansa. Sanaton teos soveltuu hienosti myös heikommin kieltä osaaville.    Meidän piti lähteä on vähän hurja ja pelottava, toisaalta sille on helppo antaa onnellinen loppu ja sen tulevaisuuden suunta on turvallinen. Tästä saanee lapsen kanssa paljon keskustelunalkuja aikaiseksi. 

Pietarsaarelainen Petra Lillsund Botéus aloitti kirjailijanuransa onnistuneesti. Esikoisteos Mitt idiotiska liv ilmestyi vuonna 2023 ja palkittiin vuonna 2024 Runeberg Junior -palkinnolla. Tätä palkintoa pidän arvossa, sillä sen voittajan valitsevat lapset: Mitt idiotiska liv oli porvoolaisten esikoulululaisten ja eka- ja tokaluokkalaisten suosikki ehdokkaista.    Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Mun rasittava elämäEva Laakson suomentamana. Se on sinänsä perinteinen päiväkirjaromaani, jossa 11-vuotias Julia tilittää tuntojaan. Purettavaa mielessä riittää, sillä perheen tilanne on vaikea: neljävuotias pikkusisko Jossu sairastaa leukemiaa, mikä on ajanut perheen elämän kaaokseen. Julia ei saa oikein riittävästi huomiota, kun vanhemmat joutuvat keskittymään pikkusiskon asioihin.    Aihe on siis koskettava, eikä pikkusiskon leukemia ole ainoa Julian vaikeuksista. Pulmia riittää koulussa ja kaverisuhteissa. Tärkeä tukihenkilö Julialle on Vanhus eli mummo, jonka kissa aiheuttaa myös huolta katoamalla. Kaiken tämän keskellä Julialla riittää vaikeuksia, mutta onneksi Lillsund Botéus ei hukuta lukijaa vain huoliin ja murheisiin: kirjassa riittää myös paljon huumoria ja hauskoja käänteitä.    Herta Donnerin kuvitus on mukava lisä, mutta mistään kovin laajasti kuvitetusta kirjasta ei ole kyse. Pääpaino on tekstillä. Se soljuu hienosti, Mun rasittava elämä on hyvin kirjoitettu ja ehdottomasti Runeberg Juniorinsa ansainnut lastenromaani. Tätä kannattaa tarjota hyvin lukeville, tunteisiin vetoavista tarinoista pitäville alakouluikäisille ja aikuisen lukemana vähän nuoremmillekin. 

Kustantamo Laastari on vuonna 2023 perustettu pienkustantamo, joka on erikoistunut terveyttä käsittelevin lasten tietokirjojen julkaisemiseen. Sen ensimmäinen tuotos on tämä Veriputkien matka laboratoriossa. Se on tiivis tarinallinen tietokirja, jossa lapsi sairastuu ja joutuu verikokeisiin, ja kirja kertoo sitten, mitä verikokeessa tapahtuu ja mitä veriputkille sen jälkeen tapahtuu.    Tietohan on paikallaan; harva aikuinenkaan tietää kovin hyvin, mitä verikokeen ottamisen jälkeen tapahtuu. Verelle tehdään jotain kokeita ja lääkäri ilmoittaa sitten tulokset, mutta mitä siinä välissä tarkalleen ottaen tapahtuu? Se selviää tästä tietokirjasta, jossa käydään läpi verinäytteen matka näytteenotosta analyysiin ja laboratorion työntekijät, joita matkan varrella tarvitaan – laitoshuoltajia unohtamatta.    Kirjan kirjoittaja ja kustantamon pyörittäjä Tarja Friman on koulutukseltaan laboratoriohoitaja ja terveystieteiden maisteri, joten faktapuoli on kunnossa. Kirjan lopusta löytyy vielä aikuisille suunnattu tieto-osio, jossa on kuivaa ja yksityiskohtaista asiatietoa. Kuvitus on tiedegrafiikkaan erikoistuneen graafikko Minerva Martinoffin käsialaa ja tyyliltään selkeää, asiallista ja yksityiskohtaista vektorikuvitusta, joka sopii kirjan aiheeseen hyvin.    Lääketieteen saralla on paljon tietoa, jota tuoda maallikoille helposti ymmärrettävässä muodossa. Kustantamo Laastarin tavoite on siis hyvä. Kirjana Veriputkien matka laboratoriossa on kenties kuivahko, enkä ole ihan varma, miten hyvin tämä lapsilukijoihin vetoaa. Aiheesta kiinnostuneille lapsille kirjan asiallinen tyyli voi kuitenkin palvella tiedonjanoa hyvin. 

Laura Ruohonenhan on, kuten hyvin tiedetään, suomalaisen lastenrunouden suuria taitureita. Kummalla kammella -kirjassa laiva on lastattu lyriikalla ja Erika Kallasmaan kuvittamana purjehditaan merelliselle riimimatkalle. Alku on jo lupaava: “Laiva on lastattu hajamielillä: / he unohti kaiken kaikilla kielillä!”    Runot ovat aivan lyhyitä tai pitkänpuoleisia, mutta yhtä kaikki riimittelyn riemua ja vapaan assosiaation villiyttä. Tunnelma on paikoin riehakas, mutta rauhoittuu lopuksi. Matkalla muistetaan niin mietiskellä syntyjä syviä, nuokkua nonsensessä, nostaa esiin ympäristökysymyksiä kuin myös revitellä vähän pieruhuumorillakin. Kokonaisuus on yksinkertaisen upea. Tämä ”Karu kalareissu”, vaikkapa:   

Törö, turpa ja törkeä toutain
tulivat uiden
mutta lähtivät soutain. 

“Jommalla kummalla / kummalla kammella / kampela kampeaa / kannelta kannelta.”

Heikki Rönkön esikoisalbumi Phases on sanaton sarjakuva ihmiselon vaiheista ja hölmöyksistä. Yksinkertainen mustavalkoinen piirrosjälki jakautuu ruutuihin, joissa seikkailee pitkänenäinen perusukkeli monenlaisten vaiheiden kautta.    Alussa puu kasvaa pienestä taimesta isoksi, ihminen laskeutuu puusta alas – ja saa saman tien nuolesta silmäänsä. Metsuri kaataa puun ja tilalle nousee korkea savupiippu. Siitä alkaa ihmiskunnan seikkailu, jossa on kaikenlaisia yllättäviä käänteitä ja tapahtumia. Sellaista on ihmiselo.    Phases tarjoaa lukijalle vähän pureskeltavaa, koska mitään ei selitellä. Albumi on matka, joka on ihmetystä täysi. Sanattomuus yleistää, mutta myös jättää vähän etäälle. Phases oli hauska luettava, mutta ei se taida kovin pitkällistä jälkeä jättää.    ASDF Boot on selkeämmän tarinansa vuoksi Rönkön albumeista minulle ykkönen, uusin Yhä hämärää taas on idealtaan lähempänä Phasesia, mutta erottuu edukseen teknisesti selvästi hiotumpana ja täsmällisempänä. On Phases siitä huolimatta ehdottomasti tutustumisen arvoinen, sen verran mielenkiintoisen maailman Rönkkö on sen kansien väliin rakentanut. 

Ritva Hokka on minulle runoilijana uusi tuttavuus; se ei liene suurikaan ihme, sillä hänen ainoa aikaisempi kokoelmansa, Petonainen ja pikkuvaltiatar, ilmestyi vuonna 1986. Nappasin tämän Mitä meille jäi -kokoelman jostain syystä kirjaston tyrkkyhyllystä luettavaksi – mikä lienee puhutellut. Ehkä julkaisija, omaperäinen siurolainen Palladium Kirjat?    Meille jäi näemmä aika paljon: Mitä meille jäi on paksu kokoelma, runoja on yli 80. En tiedä luomisprosessista tarkemmin, mutta jos edellisestä kokoelmasta on melkein 40 vuotta, lienee ihan kohtuullista odottaa, että materiaalia on kertynyt pöytälaatikkoon.    Keskeislyriikan parissa ollaan, pääasiassa, runoissa on lyyrinen minä, jonka ympärille teos rakentuu. Ympäriltä havainnoidaan maailmaa. Takakanteen on nostettu ”Inhimillisiä ajatuksia”-runo, joka sivuaa luontokatoa ja suurpetopelkoja, ja tällaisia ympäristö- ja luontoaiheita runoissa onkin paljon. Linnut ovat toistuva teema.    Runoissa on jotain perinteistä. Mitenkään vaikeaksi en tätä luonnehtisi: Hokan huomiot ovat usein selkeitä ja runojen kuvat helposti avautuvia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tekstissä on mukavasti oivallusta ja ajatusta. Kokonaisuutena Mitä meille jäi tuntuu kuitenkin vähän raskaalta: kokoelman runsauden vuoksi suosittelen lämpimästi lukemaan sitä vähän kerrassaan. Kokonaan läpi luettuna se tuntuu pitkältä.    Teoksessa on lisämausteena Risto Ahdin mustavalkoisia piirroskuvia. Myös kansikuva on Ahdin käsialaa.   

Siinä peilin edessä tämä nainen muuttaa muotoaan,
synnyttää itsensä sanoista, muuttuu rakkausrunoksi,
alkaa keinua siinä kuin trapetsilla, omin voimin. 

Markku Pääskynen on kotimainen pitkän linjan kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jonka viimeisin kirja tarttuu klassiseen aiheeseen. Nimi kertoo mistä on kyse: ollaan antiikin Kreikan Elektra-myytin äärellä. Tämän kirjan Elektrana toimii Erika, jonka perhe omistaa oskilloskooppeja valmistavan teollisuusyrityksen Oy Elektra Ab.    Tapahtumat alkavat Erikan lapsuudesta 1970-luvulta, kun perhe kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä. Agamemnon uhrasi tyttärensä Ifigeneian ja lähti sitten Troijan sotaan. Tässä isä Algot ajaa vahingossa Iita-tyttären yli autolla ja lähtee sitten Leningradiin kaupittelemaan oskilloskooppeja Neuvostoliittoon. Kotiin kartanoa ylläpitämään jää äiti Kyllikki ja lapset Erika ja Osmo. Elämä kotona on raskasta ja veli Osmo pakenee esikuvansa Oresteen tapaan, nyt tosin Helsinkiin opiskelemaan. Erika jää nuorempana kotiin ihmettelemään äiti Kyllikin levotonta eloa naapurin Augustin kanssa.    Teoksen suurpiirteiset juonikuviot ovat Elektrasta tuttuja, mutta aivan yksi yhteen Pääskynen ei ole kreikkalaista Elektraa omakseen versioinut. Eikä mytologiasta tietysti yhtä oikeaa versiota olekaan, siitähän on vuosien varrella syntynyt monta monituista muunnelmaa. Hyvä Pääskysen versiokin on: Mikkelihän on lähes sama kuin Mykene ja Troijan sota vertautuu hienosti vientiponnisteluihin Neuvostoliitossa.    Elektra on varsin napakan mittainen romaani; se kertoo tarinansa parissa sadassa sivussa. Se on hyvä, koska tämäkin riittää mainiosti tarinan käänteiden läpikäyntiin. Autereen suvun nousu ja tuho kreikkalaisen kaavan mukaan heijastelee suomalaisen idänkaupan vaiheita ja yleismaailmallista nousukkaiden hybristä. Fiktiivinen Oy Elektra Ab ei varmastikaan ole ainoa idänkauppaan keskittynyt yritys, jolle kävi jotain tämäntapaista Neuvostoliiton romahduksen myötä.    Pääskynen oli pitkästä urastaan huolimatta minulle uusi tuttavuus, kun tämän kirjan sain käsiini vähän puolivahingossa. Onnekas sattuma, sanoisin, sillä Elektra oli oikein mainio lukukokemus. 

Rosalilla on reppu, joka ei ole ihan tavanomainen: se on näkymätön. Isänsä kanssa asuva Rosali on hiljattain muuttanut ja aloittaa nyt esikoulun. Se saa Rosalin näkymättömän repun muuttumaan hurjaksi villikissaksi. Villikissareppu saa Rosalin jäätymään paniikista, joten kuinkas tällainen reppu oikein kesytetään?    Näkymätön reppu kuvaa herkän lapsen tapaa olla maailmassa ja kuormittua erilaisista asioista. Näkymättömään reppuun kertyy tavaraa kuin itsestään. Toisinaan kyse on hyvästä asiasta, toisinaan kuormaa kertyy kannettavaksi liikaa. Tässä tapauksessa muuton ja uuden esikoulun aloittamisen aiheuttama kuormitus on Rosalille vähän liikaa, ja tarvitaan apua tilanteen rauhoittamiseksi. Onneksi apua löytyy niin isästä kuin eskarin aikuisista.    Villikissareppu on toinen osa kirjasarjaa, jonka aloitti Näkymätön reppu vuonna 2022. Sarjaan on tulossa kolmas osa vuoden 2025 alussa. Kirjasarjan nettisivuilta löytyy tietoa herkkyydestä ja tietoa aihetta käsittelevistä työpajoista ja tukimateriaalia kasvattajille. Kirjasarjan tekijä Maria Vilja on taidekasvattaja ja sosionomi ja herkkyyden suhteen toimii omakohtaisten kokemusten pohjalta asiaan perehtyneenä maallikkona.    Villikissarepun perusteella sarja vaikuttaa oikein onnistuneelta: ainakin tässä kirjassa yhdistyy hienosti tarinallinen kuvakirja ja pedagogiset ulottuvuudet. Kumpikin puoli toimii, eikä kirja vaikuta pelkältä kasvatustyökalulta. Yksi syy on ehdottomasti Viljan taitavuus kuvittajana. Villikissareppu on erottuva ja hienosti kuvitettu. Rosali on kuvattu touhukkaana eskarilaisena ja isän ajoittainen väsymys on kuvissa käsinkosketeltavaa.    Kirja onkin siis kelpo lukukokemus eskari-ikäisille lapsille, mutta myös hyvää tukea herkkien lasten vanhemmille. 

Saksalainen W. G. Sebald on pyörinyt kirjallisen tietoisuuteni reunamilla jo pitkään kirjailijana, johon olisi jossain kohtaa syytä tutustua. 1990-luvun alussa alkanut kirjallinen ura jäi valitettavan lyhyeksi Sebaldin menehdyttyä auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Kirjakolmikko Huimaus, Vieraalla maalla  ja Saturnuksen renkaat nosti Sebaldin suosioon.    Aloitin vähän sattumalta tästä Huimauksesta; Sebaldia harrastaneet ystäväni eivät tätä mitenkään parhaana pidä, mutta en nyt tullut huomioineeksi heidän näkemyksiään. Sinänsä tästä esikoisromaanista aloittaminen ilenee luontevaa. Romaaniksi tämä on kyllä erikoinen tapaus, sillä fiktioon sekoittuu esseistiikkaa ja muistelmia.    Neliosainen teos alkaa osiolla ”Beyle eli Rakkauden outo ilmiö”, joka kertoo Henri Beylen tiiviin elämäkerran alkaen Napoleonin sotaretkestä Alppien yli vuonna 1800 ja päätyen Beylen kuolemaan. Beyle tunnetaan paremmin nimellä Stendhal.    Toisessa osiossa, ”All'estero”, kuvaillaan nimettömän kertojan matkoja Alppien läheisyydessä. Nimetön kertoja on jossain määrin Sebald itse, ainakin elämäkertatiedoissa on yhtäläisyyksiä. Kertoja kuljeskelee paikasta toiseen: Englannista Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronaan, Gardajärvelle, Milanoon ja niin edelleen. Matkan varrella kertoja tekee monenlaisia huomioita nykyhetkestä ja historiasta, kuten Casanovan vaiheista Venetsiassa.    Tekstiä täydentävät pienet mustavalkoiset kuvat: lehtileikkeet, ravintolakuitit, Sebaldille kirjoitettu väliaikainen henkilöllisyystodistus. Ne tuovat teokseen dokumentaarin tuntua. Kaiken tämän tarkoitus jää kenties hivenen hämäräksi, mutta kerrontatavassa ja sen harhailevuudessa on jotain kiehtovaa.    ”Tri K. Rivan terveyskylpylässä” kertoo lukijalle hankalasta vaiheesta Franz Kafkan elämässä. Alpillinen teema jatkuu, kun Kafka vierailee Gardajärven Rivassa nauttimassa vesiä. Sebald on selvitellyt asioita: Kafka on kirjoittanut kirjeessä käyneensä elokuvissa, joten Sebald on penkonut arkistoja ja ottanut selvää, minkä elokuvan Kafka kävi katsomassa. Lopuksi Sebald tiivistää Kafkan kertomuksen Metsästäjä Gracchus.    Viimeisessä osiossa ”Il ritorno in patria” Sebald tekee nostalgiantäyteisen vierailun lapsuuden kotikaupunkiinsa Wertachiin, tässä vain ”W.”, jossa Sebald ei ole käynyt lapsuusvuosiensa jälkeen. Sebald muistelee kylän asukkaita ja erityisesti metsästäjä Schlagia, jonka kohtalo peilaa Kafkan metsästäjä Gracchusta.    Kaikkineen Huimaus on omintakeinen teos. Se ei minua vielä täysin hurmannut, mutta jotain kiehtovaa Sebaldin tyylissä on. Seuraavaksi tartun sitten Saturnuksen renkaisiin, jota kai pidetään yleisemminkin Sebaldin parhaana teoksena. Oli tämäkin mielenkiintoinen, etenkin Sebaldin henkilökohtaisemmat osuudet erottuvat teoksesta edukseen. Suomessa Sebaldiin tartuttiin vasta tämän kuoltua; viimeiseksi jäänyt Austerlitz oli ensimmäinen suomennos, mutta sittemmin Oili Suominen on suomentanut kaikki Sebaldin proosateokset. Suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Runoja ovat suomentaneet Kari Aronpuro, Tuomo Holopainen ja Jaakko Salemaa. 

Humahdus on pienenpieni kustantamo, mutta onneksi Hanna SyrjämäenTuu esiintyi ilmestyessään Instagramissa sen verran, että näin sen ja kiinnostuin. Nopeammin saatavilla oli aikaisempi Kaikko, joka hurmasi minut tyystin. Sitten kävikin niin, että luulin varanneeni Tuun, mutta en näköjään. Onneksi asia palautui nyt mieleen ja sain kirjan luettavakseni.    Aloitetaan vaikka siitä, että tämäkin on kyllä hyvä. Syrjämäen tapa kirjoittaa istuu minun makuuni. Kokoelman aluksi todetaan “Koskaan ei tule tylsää, / kun on niin paljon kaikkea”. Aika pieni tämä kokoelma on, mutta monenlaista se on silti syönyt. Paljon on menemistä, liikkumista, astelua, havainnointia. “Menet paikkoihin saadaksesi tietää, / pääsetkö niistä pois.” Mutta annetaan Syrjämäen itse luonnehtia:   

Kävelyfantasia,
nuhjaantunut villapaita,
se keltakantinen kirja, muistiinpanoineen,
tallennettuine maisemineen. 

Kaikko

Tuu

Kehkeytyminen,
mutta vähenemisenä. 

Neljä ystävystä kokoontuu perinteisiin rapujuhliin. 30 vuoden ystävyyden aikana jokaisella on ollut elämässä omat käänteensä, mutta perinteestä on pidetty kiinni. Nyt perinne kuitenkin katkeaa väkivaltaisesti: juhlien emäntä Krisse löytyy aamulla paljusta ammuttuna. Hannele ja Britt ovat yhä huvilalla, mutta neljäs naisista, Sylvia, on kadonnut.    Komisario Anna Glad on rikospaikalla ensimmäisenä ja innokas tutkimaan tapausta. Anna joutuu kuitenkin pian astumaan sivuun tutkinnasta: Annan puoliso Tomas on tällä kertaa tutkinnalle tärkeämpi ja pariskunta on sopinut, että samoissa tutkinnoissa ei työskennellä. Anna joutuu siis ottamaan isomman vastuun pariskunnan pojan Gottfriedin päiväkotikuskauksista.    Kiehtovan tapauksen seuraaminen sivusta on Annalle kuitenkin vaikeaa, eikä se ihan täysin onnistukaan, etenkin kun tutkinnanjohtajaksi nouseva Benny on sietämätön pöyhkeilijä. Anna joutuu sekalaisiin hanttihommiin, jotka kuitenkin tavalla tai toisella kytkeytyvät murhatutkintaan. Tapaus onkin melko mutkikas, sillä ystäväporukalla on tietysti runsaasti salaisuuksia ja Krissellä varsinkin tuntuu olevan komeiden kulissiensa takana kaikenlaista.    Eva Frantz on rakennellut jälleen kerran oikein kelpo dekkarin, jonka Ulla Lempinen on suomentanut hyvin. Anna Gladin viides näytös on toimiva. Tutuksi käynyt henkilögalleria toimii tässäkin ja murha on sopivan kiemurainen. Vähän sellaista tylsää dekkarien peruskauraa ovat nimettömät kirjeet, joilla tunnelmaa maalaillaan toiminnan välissä ja joiden kirjoittajaa lukija saa arvuutella, mutta ystävysten rapujuhlaperinteen valaiseminen takaumien kautta toimii sen sijaan oikein mainiosti.    Frantz on haastattelussa kertonut suunnitelleensa sarjaan viisi osaa. Nyt ne viisi osaa on nähty ja on hyvin mahdollista, että Anna Glad -sarja päättyy tähän. Vähintäänkin edessä on tauko. Sarjan taso on pysynyt hyvänä viiden kerran ajan, joten ainakaan edessä ei ole sarjan väsähtäminen ja samojen juttujen toistaminen. En kuitenkaan pahastuisi, jos Frantz aikansa levättyään vielä palaisi Anna Gladin pariin – mutta ilolla lukisin kyllä jotain ihan uuttakin. 

Ranskalaisen kokeilevan kirjailijan Georges Perecin (1936–1982) esikoisteos Les Choses ilmestyi vuonna 1965. Ohut kirja voitti samana vuonna arvostetun Renaudot-palkinnon ja aloitti omintakeisen kirjallisen uran, jonka kohokohtiin kuuluvat vuonna 1969 ilmestynyt La Disparation (Ville Keynäsin oivallisena suomennoksena Häviäminen vuonna 2023) ja pääteos, vuonna 1978 ilmestynyt La vie mode d'emploi (niin ikään Keynäsin suomennoksena Elämä : käyttöohje vuonna 2006).    Esikoisteos on nyt saatu suomeksi, kiitos Aviador-kustantamon ja suomentaja Leena Rantasen. Se on tosiaan pieni romaani: suomennoksella on mittaa noin 120 sivua. Rantasen teosta taustoittavat jälkisanat nostavat sivumäärän 140:een. Mistään kovin raskaasta kirjasta ei siis ole kyse.    1960-luvun Ranskaan sijoittuvan romaanin päähenkilöt ovat Jérôme ja Sylvie, mutta varsin hengettömäksi tämä kaksikko jää. He ovat useimmiten vain ”he”, jonkinlainen kokonaisuus. Teoksen nuoret päähenkilöt ovat modernin maailman ihmisiä: he työskentelevät sosiaalipsykologeina. Hieno nimitys on sumutusta: ei heillä tutkintojakaan ole, kunhan tekevät markkinatutkimusta ja kyselevät ihmisiltä kaikenlaista, mitä markkinatalous pyöriäkseen tarvitseekaan.    Heistä tulee L'Express-ihmisiä. Tästä viikkolehdestä he eivät juuri pidä, mutta ostavat sen säännöllisesti, lukevat ja omaksuvat. Lehti kuvastaa heidän elämäntapaansa ja paljastaa kaikki mukavan elämän merkit, joita heidänkin kuuluu tavoitella. Rahaa ei kuitenkaan ole, eikä halua luopua vapaudesta ja heittäytyä pikkuporvallisen elämän vakiintuneisuuteen.  Tilapäinen elämänmuoto on rahalle alisteinen. Tavarat onkin kirja täynnä haikailua ja haaveilua, rahan luomia tarpeita.    Kirjan toinen osio ravistelee tilannetta ja seuraa Perecin omia elämänvaiheita. Jérôme ja Sylvie päättävät paeta Pariisia. Haaveissa siintää maaseututalo, mutta milllä siellä eläisi: 1960-luvullakaan maaseutu ei tarjoa ammatteja. Kohdalle tulee tilaisuus muuttaa Tunisiaan ja työskennellä opettajana. No, Sylvie työskentelee ja Jérôme vetelehtii, kuten Perecin ja tämän puolison kohdallakin kävi. Löytyykö onni Tunisiasta? Eipä tietenkään, eikä paluu Pariisiinkaan johda muuhun kuin uusiin haluihin ja uusiin asioihin, joita ei voi saada. Teoksen voi nähdä kulutusyhteiskunnan kritiikkinä: maailma on täynnä lupauksia asioista, joita ei lopulta voi kuitenkaan saada.    1960-luvulle sijoittuva romaani ei tietenkään ole perusajatukseltaan vanhentunut päivääkään; päinvastoin, se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Milloinkaan ihmistä ei ole ympäröinyt samanlainen tavaranpaljous kuin nyt. Vaikka tavara kantaa mukanaan lupausta helposta ja vaivattomasta elämästä, se lupaus on tänä päivänä aivan yhtä valheellinen kuin 1960-luvulla. 

Romaanin aloitus on kieltämättä mukaansatempaava: “Athena Liu kuoli silmieni edessä, kun vietimme iloista iltaa hänen tuoreen Netflix-sopimuksensa kunniaksi”. Athena on kuollessaan alle kolmekymppinen kirjallinen supermenestys, joka on saanut jo kaiken. Netflix-sopimuksestaan Athena ei ehdi kuitenkaan nauttia pitkään ennen valitettavaa, tapaturmaista kuolemaansa. Athenan kanssa iltaa viettämässä on June Hayward, ei ehkä varsinaisesti Athenan ystävä, sillä Athenalla ei juuri kavereita ole, mutta June on vanha opiskelukaveri.    Vähän ennen kuolemaansa Athena oli esitellyt Junelle uuden romaaninsa käsikirjoitusta. Athena kirjoittaa romaaninsa vanhanaikaisesti kirjoituskoneella, joten käsikirjoituksesta on olemassa yksi ainoa paperinen versio, eikä muita kopioita. June näkee tässä kiehtovan tilaisuuden: kun Athena poistuu asunnostaan hengettömänä, käsikirjoitus lähtee myös Junen käsilaukussa.    Junen piti vain tutustua käsikirjoitukseen, mutta se on upea. Kiinalaisista ensimmäisen maailmansodan vapaaehtoisista kertovassa tekstissä on lupausta. Samalla se on selvästi keskeneräinen, eikä julkaisukelpoinen sellaisenaan. Niinpä June alkaa parantelemaan sitä, tekemään omia lisäyksiään ja kas – hänellä on julkaisukelpoinen käsikirjoitus, jota hän tarjoaa agentilleen omanaan. Agentti ihastuu, löytää kustantajan ja pian Junella kustannussopimus.    Vitivalkoinen nainen kirjoittamassa historiallista romaania kiinalaisista ei kuitenkaan ole kaikista myyvin juttu. Junen esikoisromaani ei muutenkaan menestynyt, joten Junen on aika luoda nahkansa. Hänestä tulee Juniper Song. Song kuulostaa kenties kiinalaiselta, mutta Junen etunimet ovat ihan oikeasti Juniper Song – kiitos hippiäidin – joten eihän tässä suuresta harhaanjohtamisesta ole kyse missään tapauksessa.    Yellowface vie lukijat Junen kanssa melkoiseen pyöritykseen. Kuten arvata saattaa, Junen salaisuus ei pysy täysin pinnan alla, vaan Athenan haamu alkaa kummitella. Syytöksiä keltapesusta, kulttuurisesta omimisesta, plagioinnista ja huijauksesta alkaa lennellä kirjamaailmassa. Somessahan törkyä riittää – mutta milloin syytökset nousevat sellaiselle tasolle, että ne on pakko ottaa vakavasti? Ja toisaalta, oliko Athenakaan mikään puhdas pulmunen? Loka lentää joka suuntaan, eikä maineenhallinta ole aina helppoa.    Jo Babelilla vakuuttanut R. F. Kuang on tehnyt hienoa työtä, samoin Helene Bützow suomentajana. Yellowface on hauska, karmiva, ajankohtainen ja terävä. Se pöyhii kirjallisen kulttuurin ja sosiaalisen median tunkkaisempia kulmia hauskalla ja purevalla tavalla. Kenellä on oikeus kirjoittaa kulttuurisesti herkistä aiheista, miten sosiaalinen media kasvattaa asiat kohtuuttomiin mittasuhteisiin salamannopeasti, miten hullua on kilpailu kirjamaailmassa. Suomen pienessä lammikossa uiskentelevien kirjailijoiden näkökulmasta tämä Yhdysvaltojen kirjamaailma viisi- ja kuusinumeroisine ennakoineen kuulostaa tietysti melkoiselta fantasiamaailmalta. 

1990-luvun Turku toimii puitteina Mika Lietzénin sarjakuvassa Death Metal. Ollaan kaukana Floridan auringonpaisteesta, mutta The Suffering -bändin nuorten esikuvana ovat raakaa death metalia soittavat floridalaisbändit, kuten Death ja Obituary. Bändi haluaisi tehdä demon, mutta kotinauhoitukset ovat laadultaan luokattomia ja studioon ei ole varaa. Tilaisuus kunnon demon tekemiselle kuitenkin avautuu yllättävällä tavalla, johon liittyy myös surua. Kuoleman läheisyys koskettaa myös death metal -muusikoita.    Lietzénin piirrostyyli on hyvin selkeälinjainen ja vähäeleinen. Henkilöt ovat aika ilmeettömiä nappisilmiä, joita ei ole aina ihan helppo erottaa toisistaan. Albumin sivuille on piirretty jonkun verran death metal -bändien levynkansia; kontrasti itse teoksen ja niiden välillä on aikamoinen. Jälki on teknisesti korkeatasoista, mutta piirrosjäljen kliinisyys vaivasi jonkun verran. Etenkin soittokohtauksissa, joissa pitäisi olla kova meteli, sarjakuva tuntui täysin mykältä. Minun oli vaikea hahmottaa keikalla pauhaavaa ääntä ja vimmaa, tuntui kuin olisin katsellut keikkataltiointia ilman ääniä.    Teokseen on taltioitu jonkin verran 1990-luvun Turun ajankuvaa. Sivuilla vilahtaa esimerkiksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin. Jääkaappiin Lietzén on jostain syystä piirtänyt nimenomaan Valiojogurtti-purkin ja televisioon Kolmoskanavan illan ohjelmalistauksen. En tunne Turkua niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka paljon teos turkulaisissa lukijoissa herättää nostalgiaväristyksiä, mutta toisaalta tarina on sillä tavalla irtonainen, että se voisi sijoittua minne tahansa 1990-luvun Suomeen.    Florida-metalli ei koskaan ollut varsinaisesti minun juttuni, göteborgilainen meno ja black metal (”Saatananpalvontaa huonoilla soundeilla. Se trendi ei ikinä kestä.”, kuittaa The Sufferingin kitaristi) osuivat omaan hermoon paremmin, mutta Death Metal oli silti mainio kuvaus pienimuotoisesta bändimeiningistä, demosuunnitelmista ja keikkailusta, musiikillisesta puhdasoppisuudesta ja ystävyydestä. Näistä voi löytää kiinnostavia ulottuvuuksia, vaikka death metal ilmiönä olisikin vieras. Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista. Siksi Death Metal on pohjimmiltaan oikein kelpo albumi. 

Kas, Antti Arnkilin uusi esseeteos! Luenpa ja sivistyn, ajattelin. Olin selvästikin ehtinyt unohtaa kaikki ennakkotiedot siitä, mitä Arnkil Seurauksia-esseeteoksessaan käsitteli. Kirjaan tarttuminen olisi nimittäin ollut selvästi suuremman kynnyksen takana, jos olisin muistanut Arnkilin käsittelevän sitä monikriisiä, joka maapalloamme vaivaa.    Kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta. Ei, kyse on luontokadosta, demokratian kriisistä ja energiankulutuksen kestämättömyydestä ja meidän kyvyttömyydestämme selvitä näistä ongelmista. “Ongelmat johtuvat pääosin ratkaisuista”, Arnkil siteeraa Eric Sevareidiä. Tämä on kompleksisissa yhteiskunnissa usein totta. Olihan fossiilienergia, yksi pahimmista ongelmiemme aiheuttajista, aikoinaan erinomainen ratkaisu.    Arnkil esittelee William Stanley Jevonsin (1835–1882) keksimän Jevonsin paradoksin. Jevons tutki aikoinaan höyrykoneita ja huomasi, että parannukset höyrykoneiden tehokkuudessa eivät suinkaan vähentäneet hiilen polttamista, vaan päinvastoin lisäsivät sitä. Mitä tehokkaampia erilaiset koneet ovat, sitä enemmän niitä käytetään, ja sitä enemmän asioita kulutetaan.    Moderni näkökulma tähän voisi olla vaikkapa LED-teknologia: on fantastista, että korvaamalla hehkulamppuja LEDeillä voidaan säästää mittavia määriä energiaa, mutta LED-valoista on tullut niin halpoja, että niitä kannattaa tehdä miljardeittain. Mitäköhän säästetään sillä, että Kiinasta voi tilata kassillisen kertakäyttöisiä ilmapallovaloja puoli-ilmaiseksi?    Arnkilin energia- ja fysiikkatulokulma maailmaan on kiinnostava. Entropiahan maailmassa hallitsee: kaikki on vaivihkaista matkaa kohti suurempaa epäjärjestystä. Lopulta kaikki energia dissipoituu eli hajaantuu ja muuttuu käyttökelvottomaksi. Meillä on toki aurinkomme, josta saamme matalan entropian energiaa tasaisena virtana. Ongelma tulee siitä, että “modernina aikana ihminen on ottanut salamavauhtia käyttöön vuosimiljoonien varastot aurinkoenergiaa. Hämmentävä määrä hyvin epätodennäköisiin, tiiviisiin muotoihin pakkautunutta energiaa löydettiin ja otettiin käyttöön poikkeuksellisen lyhyessä ajassa”. Tässä on, tosiaan, tehty jonkinlainen energian dissipaation ennätys.    Tieteilijä tai tutkija Arnkil ei ole, vaan kustannustoimittaja. Tässä teoksessa onkin kyse yksityisajattelusta, omien ympäröivästä maailmasta vaikuttuneiden ajatusprosessien tuomisesta muidenkin luettavaksi. Se on hyvä, sillä Arnkil muotoilee asiansa taitavasti ja vakuuttavasti. Tieteestä kiinnostuneet voivat suunnata lähteille; Arnkil tarjoaa kyllä lähdeluettelon. Seurauksia on kuitenkin siinä suuri pieni kirja, että se pakkaa alle 180 sivuun tuhdin annoksen ymmärrystä tämän hetkisessä maailmassa vaikuttavista kehityskuluista.    Mikään mukava kirja tämä ei missään nimessä ole, sillä seuraukset ovat vakavat. Varaudu ahdistukseen. Silmien ummistaminenkaan ei kuitenkaan ratkaise mitään ja vaikka ympäröivää monikriisiä haluaisi paeta, joskus on hyvä ottaa annos realiteettejä. Siihen Seurauksia on erinomainen työväline.