Kaikukatve

Kun Hanna Syrjämäen tuoreemmat runokokoelmat Kaikko ja Tuu kerran tekivät vaikutuksen, niin pitihän esikoinen Kaikukatvekin kaivella luettavaksi. Tämän on julkaissut Kaarinan kaupunki, sillä Syrjämäki voitti tällä esikoisellaan vuoden 2020 Runo-Kaarina-kilpailun. Perinteikkään kilpailun aikaisemmista voittajista löytyykin tuttuja nimiä, kuten Jenni Haukio, Arto Lappi ja Raisa Jäntti.    Kaikukatve on merkittävästi runsassanaisempi kuin Syrjämäen myöhemmät kokoelmat. Sivuja on yli 80 ja tekstiä vaihtelevasti: mukana on niukempia ja runsaampia osioita. Kaikkiaan osioita on kuusi, joten ainesta riittää. Esikoisteokseen on toki helppo kaataa kaikenlaista, mitä matkan varrella on pöytälaatikkoon kertynyt.    Toistuvana elementtinä teoksen läpi kulkee numeroitu lista erilaisia huomioita ja mietteitä. Näistä pidin. Anatomiasta-osio tarjoilee jokusen sivun parisäkeitä; Yö, yksi näistä on asettelultaan visuaalisempaa. Sisällön puolesta teoksesta nousee unettomuutta, surua, lintuja; runoissa on minä, joka puhuu sinälle (“en tiedä miten sinut on tehty kaulasta alaspäin / mutta sopiiko, jos hyvin varovaisesti selvitän?”).    Syrjämäen myöhempien kokoelmien tarkkasanaisuus on lumoavaa, mutta tästä esikoisestakin löytyy paljon oivallisesti aseteltuja sanoja.   

ehkä
yksittäinen asia, tai asioiden löyhä ketju
ehkä, auringonpaahtama silokallio jalan alla kuin taivas
siroaa ympärille, ja yllättäen kahahtaa lentoon
ei lintu, tämä jokin, se on sukua sinisiipien lajille
aikaa sitten sukupuuttoon kuolleelle, ja minä
muistan millainen on käteni

muistan miltä tuntuu ojentaa se
en miltä kun siihen tartutaan