Mikko Saari

Törmäsin Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho -sarjaan kevään 2025 kirjakuvastoissa. Sarjan kolmas osa vaikutti kiinnostavalta, joten ensimmäisestä osasta oli siis syytä aloittaa. 1840-luvun Lontooseen sijoittuvassa viihderomaanissa pääosassa on Suttonin herttuan sisar, Lady Josephine, naimaton nainen, joka keskittyy pyörittämään perustamaansa Moraalisten naisten kirjakerhoa. Hyväntekeväisyys on hänen sydäntään lähellä, miesjutut huomattavasti vähemmän.    Keikarimainen Lordi Devonay loukkaa Lady Josephinea julkisesti. Tästä alkaa tapahtumaketju, jossa ihmisten tarpeet ja juonet kohtaavat toisensa niin, että Lady Josephine ja Lordi Devonay alkavat teeskennellä seurustelevansa: se parantaa Josephinen kolhittua mainetta ja lepyttelee Devonayn ankaraa isää, joka haluaisi nähdä hulttiopoikansa astuvan avioon ja tuottavan perillisen.    Lordi Devonaylla on monia salaisuuksia, eivätkä ne pysy salassa älykkäältä ja tarkkaavaiselta Josephinelta. Keikarin pinnallisen elämäntavan alta paljastuu syvempiä sävyjä, eikä Lordi D pysty olemaan ajattelematta Josephinea. Miten syvälle teeskennelty parisuhde voi oikein johtaakaan! Takakannen kysymys siitä, päätyykö pari yhteen, on luonnollisesti lähinnä retorinen.    Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia on modernia rakkausviihdettä historiallisella asetelmalla. Kustantamon mainospuheissa viitataan Bridgertoniin, mikä ei ihan hullumpi viittaus olekaan, sillä henkilöiden, etenkin naisten, käytös on kovin modernia. Kuumaksi kuvailtu rakkaustarina ei ole ihan niin spicy kuin Bridgerton ainakin tv-sarjana oli, rakastavaiset keskittyvät lähinnä intohimoiseen suutelemiseen. Kun petipuuhiin lopulta päästään, kohtauksesta pitää kyllä antaa pisteet kotiin.    Tarina etenee sinänsä aika suoraviivaisesti ja mutkattomasti. Kovin monimutkaisia kiemuroita se ei tarjoa, mutta kevyenä romanttisena viihteenä se palvelee tarkoitustaan erinomaisesti. Jatko-osaakin pohjustetaan epilogissa, siihen jatkan kyllä kunhan kirjaston varausjonosta vuoroni koittaa. 

Heli KoskisenZeta-sarjan avausosassa Zeta : Uskallatko pelata? vanhemmat toimittivat päähenkilö Zetan peliriippuvaisten toipumiskeskukseen Petoon. Siellä potilaat joutuivat kuitenkin pelaamaan vielä koukuttavampaa peliä. Nyt Zeta on taas päässyt pelaamisen pariin ja menestyy mukavasti pelitubettajana. Zeta kehuu pääsevänsä lempipelifirmaansa tekemään uutta peliä, mutta se ei olekaan ihan niin helppo juttu: edessä onkin pelisuunnittelukilpailu, jonka voittajat pääsevät kehittämään peliä.    Zeta saa huomata, että vaikka on pelannut koko ikänsä, ei välttämättä osaakaan suunnitella pelejä. Kilpailussa tuntuu muutenkin olevan jotain vähän hämärää, ihan kuin vastapuoli vakoilisi Zetan joukkuetta. Lopulta Zeta joutuu pohtimaan aika isojakin kysymyksiä siitä, mikä on oikein ja missä määrin omien tavoitteiden saavuttamisen eteen voi toimia omia ystäviä vastaan.    ”Ota selvää, miten kaikkien rakastamat suosikkipelit voivat saada alkunsa”, sanoo takakansi. ”Voivat” on ihan hyvä täsmennys tässä, koska ensimmäisen osan tapaan Paras peli voittakoon! ei ole erityisen realistinen kuvaus pelien maailmasta. Jos kaipaa lapsentasoista käsitystä siitä, millaista pelien tekeminen on, aiheesta on hyviä tietokirjoja olemassa. Tämä on enemmän pelimaailmaan sijoittuva kevyt lastenromaani. Mari Luoman kuvitus piristää ja kohderyhmälle – noin 10-vuotiaille – tämä on kelpo viihdettä. 

Holistiseen ihmiskäsitykseen nojaava Feminiini nautinto : Löydä villi ja pyhä seksuaalivoimasi rakentuu Heidi Emilian eli Heidi Harjun työlle naisten seksuaalisuuden ja nautinnon parissa. Taustalla on oma seksuaalinen vallankumous ja halu tuoda sama kokemus muillekin naisille. Työkseen naisten seksuaalisuutta kurssien, yksilötyön ja naisten piirien kautta edistänyt Harju lähestyy aihetta nyt kirjan muodossa.    Mitä tietoiselle, luonnollisesta feminiinisestä seksuaalivoimastaan kiinnostuneelle naiselle kirjoitettu kirja sitten tarjoaa mieslukijalle? Ainakin siitä saa sellaisen näkökulman naisen seksuaalisuuteen ja nautintoon, jollaista valtavirta ei tarjoa. Feminiini nautinto sisältää paljon energiapuhetta ja muuta sellaista, joka voi tiede- ja järkikeskeisestä lukijasta tuntua vieraannuttavalta, mutta suosittelen hylkäämään ennakkoluulot. Seksuaalisuus on herkkä alue ihmisen elämässä, eikä aina tarkasteltavissa pelkästään tieteelliseen näyttöön perustuvan aineiston valossa.    Naisista kiinnostuneiden heteromiesten kannattaa kirjasta omaksua ainakin ajatus turvan tunteen merkityksestä naisille. Tästä ei puhu vain Heidi Emilia, vaan turvan tärkeys on tullut vastaan viime aikoina monissa lähteissä. Se onkin yksi niitä asioita, joista olisin toivonut tietäväni jo parikymmentä vuotta sitten. Monien naisten seksuaalisuuden vapaalle toteutumiselle on tärkeää kokemus turvasta ja sen eteen mies voi tehdä paljon. Asia kytkeytyy myös suostumukseen: kypsä seksuaalisuus asettaa vahvat ja selkeät rajat. Kun tietää, milloin on ”ei”, tietää myös milloin on ”nyt todellakin aivan ehdottomasti kyllä” – ja kun sellaisesta tilasta käsin antaudutaan ja dominoidaan tietoisesti, ollaan hyvän äärellä.    Luulisin myös miehiä kiinnostavan naisen orgastisen potentiaalin kokonaisuuden kartoittaminen ja avaaminen. Ainakin pitäisi kiinnostaa! Siihenkin tästä kirjasta löytyy ajatusta. Parhaimmillaan toki Feminiini nautinto on naislukijan käsissä, eli kirja kannattaa antaa puolison luettavaksi ja rohkaista tätä löytämään itsestään villi ja seksuaalivoimainen nainen. Toki voi olla rajallista, minkä verran aihetta pystyy lähestymään pelkästään kirjan opeilla itse kokeillen, mutta toisaalta, kirja voi toimia rohkaisuna lähteä hankkimaan lisäoppia aiheesta esimerkiksi Heidi Emilian kursseilta.    Kirja on ulkoa päin viehättävä, mutta valitettavasti sisäpuoli on jäänyt kovin karuksi. Tätä ei ole erityisemmin taitettu, vaan kirja näyttää runsaine riviväleineen kouluesseeltä. Näin mehevän kirjan soisi olevan myös miellyttävän näköinen. Kustantajalta toivoisinkin edes ihan perustason taiton tekemistä kirjalle. 

Margaret Atwood jaksaa yhä kirjoittaa ja julkaista, vaikka takana on pitkä ura seitsemällä vuosikymmenellä. Atwoodin tuorein tuotos on tämä novellikokoelma. Se on englanniksi nimetty viimeisen novellinsa mukaan, Old Babes in the Woods. Suomennos on Hilkka Pekkasen käsialaa ja oivaa työtä onkin, mutta arvelen, että englanninkielisen nimen sävyjen tavoittaminen on ollut hankalaa. Niinpä novelli on nimeltään ”Haparointia” ja kokoelma – sinänsä osuvasti – Vanhaa rakkautta.    Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen ja viimeinen, ”Tig & Nell” ja ”Nell & Tig”, kertovat nimiensä mukaisesti Nellistä ja Tigistä, vanhasta avioparista. Ensimmäisessä osassa molemmat ovat mukana ja novellit kuvaavat pariskunnan elämää; jälkimmäisessä Tig on jo edesmennyt ja Nell elää yksinään, Tig toki vahvasti mukana muistoissa. Nämä ovat erittäin kiehtovia ja hyvin kirjoitettuja novelleja.    Keskimmäiseen osioon ”Paha äitini” mahtuu sitten kaikennäköistä. Kokoelman niminovelli on kuvaus elämästä äidin kanssa, joka saattaa olla noita tai saattaa olla olematta. Pitkä novelli kuvaa tyttären kasvua ja aikuistumista vähän omintakeisen äidin varjossa. ”Vainajan haastattelussa” meedion kautta jututettavana on George Orwell. ”Impatient Griselda” on mustekalamaisen alienin pitämä satutuokio ja ”Huonot hampaat”-novellissa muistellaan menneitä ja kinastellaan ystävän kanssa siitä, miten menneisyyttä muistetaan ja siitä kerrotaan.    ”Simpukankuorikuolemassa” ääneen pääsee Hypatia Aleksandrialainen, maineikas matemaatikko, joka tuli murhatuksi ja kertoo nyt tuonpuoleisesta käsin kuolemastaan. ”Vapaa-alue” on vanha novelli, jonka Atwood julkaisi vuonna 1986, samoihin aikoihin kun Orjattaresi ilmestyi. Dystooppinen novelli kommentoi AIDS-epidemiaa ja on vastinpari Orjattaresi-romaanille: tässä vain yhteiskunnassa valta on naisilla, jotka kontrolloivat, että vain tarttuvasta taudista puhtaat ihmiset saavat lisääntyä. Tässä kokoelmassa novellista on uusi, lyhennetty versio.    ”Metempsykoosi” kertoo sielunvaelluksesta, jossa puutarhakotilon sielu ponnahtaa suoraan vailla välivaiheita pankkivirkailijan ruumiiseen. Kotilolla on tässä sulattelemista. Lopuksi ”Ilmassa” kertoo yliopistomaailmassa toimivista naisista, jotka ovat kokoontunut järjestelemään jotain komiteamietintöä – väliäkö sillä, tärkeää on muu keskustelu ja yhteys.    Novellien valikoima on monipuolinen ja antaa Atwoodista kuvan monipuolisena kirjoittajana. Jonkinlaisena yhteisenä nimittäjänä tässä sekavassa valikoimassa voi nähdä tarinoiden kertomisen, useammassa novellissa on kyse siitä, miten ja mitä jostain tapahtumasta tai käsityksestä kerrotaan ja miltä se näyttää myöhemmin tarkasteltuna. Nell & Tig -novellien kuvaus ikääntymisestä, menetyksestä ja kuolemasta on puolestaan miellyttävän eloisaa ja lämminhenkistä. Tämä on ilahduttava kokoelma taitavalta kirjoittajalta. 

Tältä novellikokoelma odotin paljon. Toimittajina Siri Kolu ja Salla Simukka, tekijöinä hyväksi tiedettyjä nimiä, teemana variaatiot Liisan seikkailuista Ihmemaassa. Mistäpä tässä ei kiinnostuisi! Valitettavasti kokoelma ei ollut minulle mikään nappiosuma. On toki tavallista, että novellikokoelman jokainen novelli ei maistu yhtä paljon, mutta Tästä Ihmemaahan oli kovin epätasainen.    Kolu ja Simukka ovat kirjoittaneet novellien ympärille ”Alisen ääni”-kehyskertomuksen. Jo se saa vääränlaiset väreet liikkeelle. Juuli Niemen ”Ihme lähiö” on kuvaus viimeisestä lomapäivästä ja porukasta nuoria, erilaisia Liisa-hahmoja ja muuttumisen tematiikkaa. Kauhukirjailija Akseli Heikkilän ”Raatomaa” esittelee meille kummitusjutuista syntyneessä kauhumaailmassa asuvan Aliisan. Jani Nieminen sykkii ”Kanin pikaviestit”-novellissa Valkoisen kanin pikaviestejä Liisalle – tosin pikaviestinnäksi nämä ovat kyllä hämmästyttävän monisanaisia, useamman twiitin mittaisia vuodatuksia.    Tommi Kinnusen ”Pipo” kertoo opiskelijabileistä Pipon luona. Tarina on irtonaisuudessaan ihan viehättävä, mutta sen kytkös Liisaan on vähän ohuempi, vaikka Hullun hatuntekijän luona tässä taidetaan olla. Dess Terentjeva on runoillut Irvikissa-aiheisen ”Kadonneen irveen laulun”, ja vaikka runoudesta pidän ja säeromaaneja luen, tämä pitkä runo kaikessa nonsensessaan ei vain toiminut minulle sitten yhtään.    Anniina Mikaman ”Purppuranpunaista” on kokoelman ensimmäinen valopilkku. Herttakuningattaren hovin juonitteluista kertova novelli on dramaattinen ja kiehtovasti traaginen kertomus päitä katkovasta tyrannista. Hannele Mikaela Taivassalon ”Alice-arvoitus” on nimensä mukaisesti melkoinen kirjallinen arvoitus. Marisha Rasi-Koskinen nostaa ”Liisat Ihmemaassa”-novellinsa keskushenkilöksi Tyyris Tyllerön, jonka kohtalo tilttiin menevässä Ihmemaassa on hankala. Kokoelma päättyy onneksi kirkkaimpaan valopilkkuunsa. Siiri Enorannan ”Lissut” on Maailmantyttäret mieleen tuova utopiakuvaus, jonka lissut ovat höpsöjä, tyttömäisiä, ystävällisiä ja avuliaita.    Jos novellikokoelmia arvioi huippukohtiensa perusteella, Tästä Ihmemaahan on tutustumisen arvoinen. Kokonaisuus on kuitenkin vähän epätasainen. Kuten todettua, tekijälistan ja aiheen perusteella odotin tältä kokoelmalta paljon ja siihen nähden novellikattaus oli pieni pettymys. Ihmemaan Liisan kaltaisen klassikkoaiheen versiointi tarjoaa kuitenkin runsaasti potentiaalia. Tätäkin kokoelmaa on sentään kiitettävä siitä, että mukaan on mahtunut vähän epätavallisempiakin näkökulmia, eikä pelkkää Liisan tarinan uudelleenkirjoittamista. 

Mikä aiheuttaa ihmisissä arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunteita? Usein taustalla on lapsuuden kehityksellinen trauma, ainakin psykoanalyyttisen psykoterapeutin Juha Klaavun mukaan. Lapsuuden kehityksellinen trauma (englanniksi relational trauma) on varhaisessa lapsuusvaiheessa koettu trauma, jonka seurauksena ihmiselle muodostuu epäaito minuus ja syvä alitajuinen arvottomuuden, häpeän ja syyllisyyden tunne. Nämä tunteet vaikuttavat, vaikka niistä ei olisi täysin tietoinen.    Lapsuuden kehityksellinen trauma on tiivis ja ytimekäs esitys näistä traumoista. Kirjassa on paljon esimerkkejä Klaavun asiakkaiden kokemuksista. Maallikoille suunnattu kirja pyrkii selittämään asiat yksinkertaisesti, tarkoituksena on avata suurelle yleisölle sitä, mistä kehityksellisissä traumoissa on kyse ja miten se vaikuttaa ihmisten elämässä. Klaavu kuvaa myös hoitoprosessin etenemistä.    Tällaiset kehitykselliset traumat ovat varsin yleisiä. Kuten Klaavu esittää, ihmiset voidaan jakaa mielenterveytensä osalta kolmeen ryhmään: psykoottisiin, rajatilaisiin ja neuroottisiin. Psykoottisilla on vakavia ongelmia, rajatilaiset ovat vähän vähemmän epävakaita ja valtaosa ihmisistä asettuu sitten neuroottisten ryhmään. Näiden erojen tunnistaminen on olennaista, koska Klaavun mukaan terveydenhuollossa ja laajemmin yhteiskunnassa ei täysin ymmärretä rajatilaisia ihmisiä ja osata kohdata heitä oikein.    Psykoanalyysiin suhtaudutaan toisinaan kriittisesti ja vaikka sitä toimivana ja tehokkaana terapiamuotona pitäisikin, on pakko tunnustaa, että ihan kaikkien ratkaisu se ei voi olla. Tässäkin teoksessa Klaavu kuvailee monien asiakkaidensa monivuotisia terapiaprosesseja. Kenellä on varaa maksaa monivuotisesta terapiasta? Epäilemättä monet voisivat hyötyä kehityksellisiä traumojaan käsittelevästä terapiasta, mutta harvalla siihen on tilaisuutta.    Lapsuuden kehityksellinen trauma voi silti olla antoisa teos. Klaavun mukaan ongelmat on kohdattava nimenomaan terapiassa, eikä esimerkiksi parisuhde voi olla terapiasuhde, vaikka hyvä ihmissuhde voikin olla korjaava kokemus. Vaikka tämä kirja ei niin ollen varsinaisia ratkaisuja annakaan, jo ongelmien tunnistaminen auttaa. Voi siis olla, että tämän kirjan lukemalla saat nimen ja selityksen sinua vaivanneelle asialle, jolloin asian kanssa voi päästä eteenpäin ilman terapiaakin. Klaavulle tärkeä Jorma Tähkän minätilateoria on lisäksi oikein mainio työkalu ihmisten ymmärtämiseen.    Mikäli siis aihe on vieras, kannattaa tutustua. Teos on erittäin napakan mittainen ja helppolukuinen, vaikka aivan täysin ilman psykoanalyyttista jargonia ei selvitäkään. En ihmettele, että Lapsuuden kehityksellinen trauma on ollut melkoinen menestys, josta on otettu nopeasti jo viisi painosta. 

Anne-Maija Aalto aloitti dystopiatrilogiansa Korento-romaanilla – olkoonkin, että siinä vaiheessa ei tainnut vielä olla ajatusta trilogiasta. Aalto halusi vain kirjoittaa kahdesta nuoresta naisesta eristyksissä suljetulla saarella. Kirjalle ei ollut tarkoitus tulla jatkoa, mutta Aalto halusi pysyä tarinan maailmassa. Tulos oli Mistä valo pääsee sisään, lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu jatko-osa Main ja Satomin tarinalle.    Molemmat aiemmista tarinoista sijoittuvat pääasiassa Itäisten Kauppaliittojen Unionin alueelle, erityisesti pienemmälle saarelle, joka on Japani merenpinnan merkittävän nousun jälkeen. Japanilaiset ovat unionissa ulkokansalaisia, joilla ei ole täysiä kansalaisoikeuksia. Kirjassa on Orjattaresi-henkistä tunnelmaa, sillä nuoret naiset kelpaavat kyllä mainiosti nymfeiksi, siis käytännössä seksiorjiksi. Kirjoissa puhuttiin myös mertentakaisesta mantereesta, jossa asiat ovat paremmin. Kolmannessa kirjassa on nyt aika matkustaa sinne.    Mai on päässyt pakoon Itäisten Kauppaliittojen Unionista. Satomin piti tulla mukana, mutta pako ei onnistunut, joten nyt Mai on yksin pakolaisleirillä sopeutumassa uuteen elämäntapaan vapaassa ja yltäkylläisessä maailmassa Unionin ahdingon jälkeen. Samaan aikaan Satomin tilanne on heikko: hänen muistinsa on nollattu kokeellisessa tutkimuksessa ja nyt hän on tyytyväisenä saman komentaja Rafikovin nymfinä, jonka palveluksessa Maikin on ollut. Pystyykö Mai pelastamaan rakkaimpansa?    Eipä tämäkään mikään iloinen kirja ole. Edeltäjiensä tapaan Unohdettujen kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta ihan nuorimmille lukijoille en tätä tarjoaisi – kohderyhmä on kuitenkin enemmän nuorissa aikuisissa. Maailma on edelleen kiehtova, joskin sarjan alkupään tunnelma oli kiehtovampi. Aalto oli sikäli oikeilla jäljillä, että entinen Japani oli kiinnostavampi ympäristö kuin tämä mertentakainen manner. Niinpä tässäkin kirjassa vietetään paljon aikaa tarkastellen tapahtumia Satomin näkökulmasta Unionin romahduksen keskellä.    Trilogia muodostaa oikein hienon kokonaisuuden ja on Orjattaresi-henkisen dystopiascifin ystäville oikein mainiota luettavaa. 

Osamu Dazai (太宰治, 1909–1948), oikealta nimeltään Shūji Tsushima (修治 津島), oli huomattava japanilainen kirjailija. Dazain laajaa tuotantoa on suomennettu vielä niukanpuoleisesti, pääteos Ei enää ihminen tuli sentään jo 1960-luvulla. Pekka Masonen on suomentanut Dazain novelleja kahden kokoelman verran: vuonna 2023 ilmestyi valikoima Merenneito ja vuonna 2024 tämä Erinomainen emäntä.    Dazain kirjailijakuva on synkänpuoleinen ja pessimistinen. Kirjailijan elämää värittivät itsemurhayritykset ja lopulta hän kuolikin oman kätensä kautta. Masonen huomauttaa kuitenkin, ettei Dazain autofiktiivisiltä vaikuttavia novelleja kannata lukea aivan kirjaimellisina kuvauksina kirjailijan elämästä: sitä ne eivät ole, novellien päiväkirjamaisilta vaikuttavat merkinnät eivät aina vastaa totuutta.    Hyvä niin, sillä mitenkään miellyttävä kuva Dazaista ei novelleista piirry. ”Kahdeksan näkymää Tokiosta”-novellin muistelut ovat melkoista kurjuudessa vellomista. Jos novellia ei totuutena luekaan, on se silti tietoista kirjailijakuvan luomista. Oma kiinnostavuutensa näissä novelleissa kuitenkin on, vaikka selkeämmin fiktiivisistä enemmän pidänkin. Japanilainen 1930- ja 1940-lukujen ajankuva on kiinnostavaa.    Masonen on julkaissut kokoelman omakustanteena. Kokoelman esipuheessa Masonen kommentoi taantumuksellista kirjallisuusinstituutiota sen verran happamaan sävyyn, että itse olisin leikannut moiset ruikutukset surutta pois, mutta ymmärrän kyllä, että omaehtoinen tekeminen kiinnostaa ja kokoelma onkin tehty tavalla, jolle joku kustannustoimittaja ei olisi välttämättä lämmennyt.    Masonen on nimittäin kova perustelemaan ratkaisujaan. Novellit ovat tulvillaan alaviitteitä, jotka selittävät, täsmentävät ja kommentoivat muiden kääntäjien ratkaisuja. Näillä huomautuksilla on paikkansa, mutta kustannustoimittaja olisi varmasti halunnut nähdä nämä tehtävän toisin. Niin minäkin. Joitain japanilaisten käsitteiden selityksiä olisin laittanut alaviitteinä sivujen alareunaan (eikä novellin perään, kuten ne nyt ovat), jolloin ne on helppo nähdä luettaessa. Muut selitykset olisin purkanut alaviitteistä ja kirjoittanut novelleille jälkisanoiksi. Pidän kääntäjien selityksiä arvossa, mutta tähän valittu toteutustapa on lukijalle raskas. Kokoelma tarjoaa kuitenkin runsaasti tietoa novellien seuraksi, mistä kääntäjälle kiitos.    Toteutuksen erikoisuuksista huolimatta Erinomainen emäntä ja muita novelleja on kelpo kokoelma japanilaisen kirjallisuuden keskeisen hahmon tekstejä. Arvokasta työtä siis ja vaikka en suuresti Dazain tyylille nyt lämmennytkään, kirjailijaan tutustuminen oli paikallaan. Siihen tätä kokoelmaa on helppo suositella. 

Heikki Kännö on kirjoittanut jo useita kirjoja, jotka kulkevat suurin piirtein samoilla laduilla: niissä yhdistyvät historialliset aiheet ja todelliset henkilöhahmot, esoteeriset elementit ja unenomaiset käänteet. Tällä kertaa keskeisenä todellisena hahmona on kirjan kanteen omakuvallaan päässyt taidemaalari Egon Schiele (1890–1918). Schiele oli ristiriitainen ja värikäs hahmo, taiteilijana sekä taidokas ja kiinnostava, että myös jokseenkin ongelmallinen – eikä vain tämän päivän mittapuulla.    Oiva hahmo siis. Mukana on myös Ludwig Wittgenstein, joka jää tosin hieman sivuosaan: kirjan kehyksenä fiktiivinen Julian kertoo äitinsä ja sukunsa vaiheista vieraaksi tulleelle Wittgensteinille. Mukaan mahtuu myös wieniläinen filosofi Moritz Schlick, jonka todellinen murha kytkeytyy myös kirjan tapahtumiin. Siihen päälle Kännö rakentaa sitten kaikenlaista hyvin kummallista, niin että koko tarinan kertomiseen tarvitaan lähes 700 sivua.    Kirjan perusidea, Julianin äidin erikoinen elämä, on mielenkiintoinen ja osaltaan oikeuttaa kirjan runsaan sivumäärän. Kädet on silti kovin runsassanainen, ja sillä kestää hyvinkin 150 sivua päästä kunnolla käyntiin. Kansien välissä on paljon materiaalia ja osa siitä on hyvinkin kiinnostavaa, mutta kokonaisuudesta ei rakennu yhtä lumoavaa kuin Kännön parhaissa romaaneissa. Esoteerisen ja historiallisen yhdistelmässä on hyvät hetkensä, mutta jotenkin kirjan rakenne jättää silti vähän toivomisen varaa.    Omat suosikkini Kännön tuotannosta ovat ne ääripäät, alle 400-sivuinen esikoisteos Mehiläistie ja yli tuhatsivuinen järkäle Ihmishämärä. Kummankaan asemaa Kädet ei horjuta: sillä ei ole lyhyemmän kirjan ytimekkyyttä, eikä valtavan eepoksen palkitsevuutta.  Käsiä kelpaa kuitenkin suositella Kännön tuotannon ystäville, jotka tietävät, mihin lähtevät, sen verran uskollinen taiteilija on tässä tyylilleen. 

Aloitetaan kannesta: yksi suosikeistani, Jenni Saari, on taiteillut Hukka nukka tukalle upean kannen. Mielenkiinto herää oitis. Miia Toiviolta olen aikaisemmin lukenut vain kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen Pysty hiljaisuus -kokoelman (joka sekin oli ulkoasultaan Jenni Saaren kaunista kädenjälkeä), jonka koin kiehtovaksi, mutta vaikeaksi.    Samoilla kiehtovanvaikeilla linjoilla Hukka nukka tukkakin kulkee. Nimi kuulostaa lapselliselta ja jotain lapsekkuutta ja leikkisyyttä tässä kokoelmassa onkin. Mukaan on sekoitettu iso annos Punahilkkaa ja sutta, mutta paljon muutakin. Sivuilla on toisinaan yksittäisiä säkeitä, toisinaan runot valuvat proosakertomuksina. Otsikoituja, nimettyjä runoja riittää, samoin määrittelemättömämpää runovirtaa. Toivio ripottelee sivuille myös alaviitteitä.    Kokoelma on jaettu osioihin, joiden nimetkin ovat jo kiinnostavia: ”Jotain pientä”, ”Oikein nätillä käsialalla”, ”Sinun onnettomuutesi nimi”, ”Tavallisia asioita: Kertomus dodosta”. Sivuilla puhutaan paljon kertomisesta ja kertomuksista, kertomukseksi tulemisesta ja kirjoittamisesta. Lukijalle, joka nauttii kirjallisista palapeleistä, asioiden sommittelemista ja vetävästä tunnelmasta, Hukka nukka tukka on antelias ja runsas kokoelma ainesta.   

On niin paljon, mitä ihmiset eivät kestä.
Tavallisia asioita.
Niin kuin jokainen olisi kävellyt lävitse säteilevän,
ääneti leimuavan metsän
sylissään kirkas, kapaloitu huuto. 

Runoilijanakin kunnostautuneen Jyri VartiaisenSanon vielä tämän on kokoelma pieniä kirjoituksia. Novelleiksikin nämä ovat vähän lyhyenpuoleisia, jutut ovat pisimmilläänkin muutaman sivun katkelmia. Lastuja, siis? Juttujen otsikot ovat enimmäkseen ytimekkään yksisanaisia, eikä itse kirjoituksissakaan innostuta kovin vinhasti revittelemään. Ollaan hyvin arkisten ja yksinkertaisten asioiden äärellä.    Kokoelman aloittava ”Luostari” on suorastaan pitkä kertomus, siinä on jopa kaksi osaa. Ensin kuvataan koirien haukkumista, hellettä ja yksinäisen miehen elämän järjestystä. Aamupala, kuntopyörä, punnerrukset ja vatsalihasliikkeet, suihku, kirjoitustöitä, lounas aina samassa lounasravintolassa, lisää töitä, kiikkumista pihakeinussa. Toisessa osassa pohdiskellaan edelleen haukkuvia koiria, luetaan hetki kirjaa, käydään kaupassa ja kävelyllä ja käydään taas suihkussa masturboimassa ja peseytymässä. Siinäpä se.    Tällaista vähäeleistä ja pieniin asioihin keskittyvää tarkkaavaista kuvausta Sanon vielä tämän on täynnä. Minulle tulee tästä mieleen lähinnä Maarit Verrosen novellistiikka. Verrosen ulkopuolisuuden kuvaukset ovat kuitenkin kautta linjan kiinnostavampia kuin Vartiaisen tekstit. Näen, että näissä on taidokkuutta, tarkkaa havainnointia ja selkeää yksityiskohtien piirtämistä, mutta minun oli hyvin vaikea löytää teksteistä sellaista tarttumapintaa, joka olisi saanut kiinnostumaan niistä enemmän. Luin kokoelman läpi lopulta kovin mekaanisesti. 

Martha WellsinMurhabotin päiväkirjat -sarjan neljäs osa Taktinen vetäytyminen saattaa päätökseen neljästä pienoisromaanista koostuvan ensimmäisen tarinakaaren. Siihen näyttäisivät toistaiseksi loppuvan myös sarjan suomennokset: Hertta on julkaissut Mika Kivimäen suomennoksia tasaiseen tahtiin puolen vuoden välein, mutta nyt kevään 2025 kuvastosta ei enää uutta Murhabotti-kirjaa löytynyt. On kuitenkin hienoa, että tämä ensimmäinen kokonaisuus saatiin suomeksi nopeaan tahtiin.   

Kun palasin HaveRattonin asemalle, joukko ihmisiä yritti tappaa minut. Se tuntui vain reilulta, kun otetaan huomioon, kuinka paljon olin ajatellut tappavani joukon ihmisiä. 

Oikullinen protokolla

Murhabotin päiväkirjat

Network Effect

Network Effect

Alexander Skarsgård

Becky Chambersin

Veisu luonnonkoneille

The Murderbot Diaries

Exit Strategy

The Murderbot Diaries

Network Effect

Monk & Robot

Kiinan kirjallisuudessa kulttuurivallankumous on edelleen keskeisiä aiheita. Eipä se ihme ole: sen verran suuri yhteiskunnallinen ravistus Maon Suuri harppaus aikoinaan oli. Vaikka tapahtumista alkaa olla jo sen verran aikaa, että monikaan tapahtumat omakohtaisesti kokeneista ei niistä ole enää kirjoittamassa, nuoremmatkin kirjailijat aiheeseen tarttuvat.    Kiinalainen kirjailija Yan Lianke (阎连科, s. 1958) on yksi heistä. Yan on satiirikko, jonka teoksista moni on kielletty Kiinassa. Neljä kirjaa ilmestyi alunperin Taiwanissa. Kiinassa tätä kirjaa ei voi julkaista, koska 1950-luvun suuri nälänhätä ei taida vieläkään olla puolueen hyväksymä puheenaihe. Neljä kirjaa kertoo 1950-luvun tapahtumista ja sijoittuu uudelleenkoulutusleirille, jonne on koottu intellektuelleja saamaan oppia kommunismin käytännön periaatteista. Käytännössä joukko siis viljelee maata kehnoissa oloissa, samalla kun heiltä vaaditaan aina vain kovempia tuotantotavoitteita. Jossain kohtaa puolue päättää, että Kiinan terästeollisuus on saatava uuteen kasvuun tuottamalla terästä pienissä masuuneissa, ja silloin uudelleenkoulutusleiri vaihtaa toimialaa.    Ketään kirjan henkilöistä ei tunneta nimeltä, kaikista puhutaan vain ammattinimikkeellä. On teologi, musiikinopettaja, kirjailija ja niin edelleen. Leiriä johtaa lapsi, nuori poika, joka toimii linkkinä leiriläisten ja ylempien välillä. Lapsi suhtautuu intohimoisesti lapsellisen oloisiin palkitsemismenetelmiin, joissa ylempien mielivalta tuottaa punaisia kukkia, joita keräämällä voi saada myyttiset viisi tähteä, jotka keräämällä vapautuu leiriltä. Ennen vapautumista iskee kuitenkin nälänhätä, joka johtui nipusta erilaisia seikkoja, joista suurin osa kytkeytyy kuitenkin kommunistisen puolueen hölmöihin valintoihin. Tämä toiminnan älyttömyys näkyy kyllä tässäkin kirjassa: ihmettelin kovasti, mitä tolkkua on sulattaa kaikki metallityökalut masuuneissa, joiden lämmittämiseksi pitää kaataa kaikki puut. Tämä vain, jotta saataisiin heikkolaatuista metallia.    Neljä kirjaa rakentuu nimensä mukaisesti neljästä kirjasta. Kaikki teksti on ikäänkuin katkelmaa jostain näistä kirjoista. Tämä kerrontatapa ei tunnu tuovan kovin suurta lisäarvoa kirjalle; eipä se haitannutkaan. Nimi lienee viittaus kungfutselaisuuden tärkeimpiin teksteihin, jotka myös neljänä kirjana tunnetaan. Kerronta on toisaalta realistista, toisaalta esimerkiksi Oppineen verinen viljankasvatushanke kallistuu liioittelun puolelle. Mielenkiintoista on myös uskonnon, ja nimenomaan kristinuskon, iso rooli kirjassa.    Mikään ihan helppo kirja Neljä kirjaa ei ole. Se jätti vähän etäiseksi. Tarina oli myös vähän junnaava, mikä toki liittyy vankileirielämän realiteetteihin. Sinänsä kuvaus hirmuvallan hölmöilyistä on edelleen epämiellyttävän ajankohtaista ja Kiinassa lienee edelleen erilaisia uudelleenkoulutusleirejä uiguureille ja muulle ei-toivotulle ainekselle. Kiinan hallinto lienee kuitenkin vähän enemmän kartalla kuin Maon aikoihin. Kiinalaista kirjallisuutta on mukava lukea ja on ilo, että Riina Vuokko on pystynyt suomentamaan teoksen suoraan kiinasta. Seuraavaksi tarttuisin kuitenkin kulttuurivallankumousaiheiden sijasta taas mieluusti johonkin modernimpaan. 

Heikki Rönkön sanaton sarjakuva ASDF Boot kuvaa perhe-elämää sukellusveneessä postapokalyptisessä maailmassa. Sen aloituskohtauksessa laiturilla aikaansa viettävät rähjäiset selviytyjät ilahtuvat, kun paikalle saapuu sukellusvene. Tunnelma kääntyy nopeasti, kun sukellusveneen kapteeni, perheen isä, ampuu selviytyjät. Isä ja äiti käyvät nopeasti kippaamassa raadot mereen ja sen jälkeen perheen kolmoset kutsutaan kantamaan selviytyjien tavarat sukellusveneeseen.    Että sellaista perhe-elämää. Ligne claire -tyyliin piirretty sarjakuva näyttää leppoisalta, mutta on aiheiltaan synkänpuoleinen. Perhe-elämä ydintuhon jälkeisessä maailmassa ei ole helppoa, varsinkin kun sitä joutuu elämään kulahtaneessa sukellusveneessä. Äidin alkoholinkäyttö on perheelle ongelma, eikä isäkään kovin hyvinvoivalta vaikuta. Perheen tilanne kärjistyykin albumin aikana lopullisella tavalla.    Sanattomuus – ja äänettömyys, ei tässä äänitehosteitakaan ole – luo omaa kummallista tunnelmaansa. ”Seikkailukertomus ilman seikkailua ja komedia ilman huumoria”, olen nähnyt tätä kuvailtavan, ja se on osuva kuvaus. ASDF Bootin tunnelma on todella vino. Kannattaa tutustua, sen verran herkullisella tavalla oudosta teoksesta on kyse. 

Tämä satunnainen kirjastolöytö piti tietysti napata luettavaksi, kiitos Proust-viittauksen. Petteri Kantolan esikoisteos on todella kauniisti piirrettyä sarjakuvaa, joka keskustelee Proustin kanssa. Kirjan päähenkilö, vähän kummallisen näköinen suuton mies, haluaa paeta eroaan jonnekin, missä voisi vain olla. Vastaus löytyy yllättävästä perinnöstä: mies perii setänsä talon, jossa on viettänyt lapsena kesiä.    Mies pakenee setänsä talolle ja pakkaa mukaansa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan – ehkä tämä on tilaisuus lukea Proustit läpi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvastaa vapautta ja aikaa. Talolla kohdataan sedän kasvattihirvi Muussi, naapurissa asuva omaperäinen astrofysiikan professori ja löytyypä puuhun kiivenneenä itse Marcel Proustkin, jonka kanssa käydä keskusteluja asioiden olemuksesta.    Pakko myöntää: sarjakuvan tarina ei lopulta puhutellut. Yksi tekijä tässä on se, että tekstiä on runsaasti ja tekstaukseen valittu kirjasin on suoraan sanottuna aivan kamala. Se on vaikealukuinen ja sekavan näköinen. Lukeminen on raskasta. Eksyksissä olevan miehen pohdiskelu elämästä Proustin kanssa ei ehkä muutenkaan niin sytytä.    Kuvituksen osalta Ajan kanssa on kuitenkin hienoa työtä. Kantolan herkkä vesiväriväritys on todella kaunista, omalaatuisen kuvakulmien käyttäminen virkistää  ja ääriviivoja käytetään taiten kuvaamaan ajan kulumista. Esikoisteokseksi Ajan kanssa on kuvitukseltaan huikean hienoa työtä. Sen vuoksi sitä kelpaa kyllä suositella, vaikka tekstipuoli ei niin sytyttänytkään. 

Vähän ennen syyslomaa, 14.10. klo 18.10, Koivukylän asemalle pysähtyy hohtava juna, ja siitä alkaa maailman viimeinen viikko. Junasta purkautuu ihmisten lisäksi Hohtavia, valo-olentoja, jotka etsiytyvät tiettyjen ihmisten luokse. Hohtavat merkitsevät kohtaamansa ihmiset valolla. Jotkut saavat merkin, toiset eivät.    Hohtavat kuvaa tätä ihmiskunnan viimeistä viikkoa lukiolaisen Anin näkökulmasta. Häntäkin Hohtavat koskettavat. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että Ani on vuoden verran rakastanut Kapria, jonka kanssa kaikki on alussa, ja nyt koittaa loppu: Kapria Hohtavat eivät merkitse omakseen.    Mitä maailmalle tapahtuu, kun tieto lopusta tulee? On tietysti niitä, joiden mielestä kyse on vain massiivisesta joukkopsykoosista. Ne, joita ei ole merkitty, eivät nähneet Hohtavia, eivätkä näe merkityissä loistavia valomerkkejä. Herää myös kysymys valomerkkien tarkoituksesta: onko hyvä vai huono asia tulla valituksi? Mitä tapahtuu niille, joita ei valittu?    Ja ennen kaikkea: mitä Ani ja Kapri tekevät? Kuinka käsitellä näin isoa ja vaikeaa kysymystä, kun on lopulta pieni ja rakkaudessa kokematon? Etenkin kun ympärillä kuohuu ja Hohtaviin suhtaudutaan niin monin omituisin tavoin. Kello tikittää ja loppu lähestyy – mitä kaikkea haluat saada tehdyksi ennen kuin maailma loppuu?    Siri Kolu on keksinyt kieltämättä varsin kutkuttavan asetelman. Maailmanloppu on hurja aihe, mutta aiheen synkkyydestä huolimatta Hohtavat ei ole ihan niin dystooppinen kirja kuin voisi olettaa. Tarinassa on myös romantiikkaa ja lohtua. Kirja on kuvastoltaan kovin kristillinen, ehkä vähän häiritsevissäkin määrin, vaikka ei sinänsä mikään uskonnollinen kirja olekaan. Mutta kyllä tämä jotenkin kovin hengellisen sävyinen maailmanloppu sittenkin oli.    Kirjan loppuratkaisua olisi kiinnostavaa puida, mutta jätetään nyt paljastukset tekemättä. Kommentoin kuitenkin sen verran, että ratkaisu on toisaalta ymmärrettävä, toisaalta vähän laiskanoloinen. Loppu siis hivenen latistuu. Hohtavat ei ole täydellinen, eikä Kolun parhaita, mutta on tällä hyväkin sanomansa, kielellisesti kirja on kiinnostava ja rakkauden kuvaus on hyvää. 

Millaista on supertähden elämä? Siitä kertoo Oona Pohjolaisen ensimmäinen oma romaani, Äkkimakea. Kirjan pääosassa on Mio, nuori maailmanluokan pop-idoli, jonka biisien on noustava listaykkösiksi maailmanlaajuisesti. Kun näyttää siltä, että menestykseen pitäisi saada uutta potkua, manageri ehdottaa Miolle pr-suhteen kehittämistä.    Suhteen kohteena on Adam, nouseva tähti, jonka kanssa Mio äänitti demon muutama kuukausi sitten. Ainoa ongelma on, että Mio inhoaa Adamia, on inhonnut jo ensikohtaamisesta alkaen. Nyt sitten pitäisi esittää medialle intohimoista suhdetta? Ajatus karmii Mioa, mutta eipä hänellä juuri vaihtoehtojakaan ole. Sitä paitsi, kun manageri on tyytyväinen, siitä yleensä seuraa lopulta Miollekin jotain hyvää.    No, suuren suuri yllätys ei ole, että kirjan peruskuviona on enemies to lovers  ja Mion ja Adamin välille alkaa varovasti rakentua ihan todellinen yhteys. Helppoa se ei kuitenkaan ole ja kirjan romanssi on oikeastaan aika mukavan hitaasti etenevää ja vähäeleistä – se ei nouse kirjassa lopulta todella merkittävään osaan. Mio on kaiken yltäkylläisyyden eristämä: hän viettää aikaa lähinnä ihmisten kanssa, jotka ovat häneen työsuhteessa. Voi olla hieman vaikeaa tuntea suurta sympatiaa supertähden yksinäisyyttä kohtaan, mutta Pohjolainen onnistuu luomaan Miosta kuitenkin hahmon, josta voi välittää.    Äkkimakea on mainio romanttinen viihdekirja, joka kuvaa hienosti luksuselämän varjopuolia ja sitä, miten kaikki julkisuus, kuuluisuus ja kaikkien ihmisten huomion keskipisteenä oleminen voi ihmistä syödä sisältäpäin. Äkkimakea on nopeasti ja helposti luettavaa feelgoodia ja glitteriä, mutta sillä on myös vakava ja ahdistunut puolensa. 

Anneli Kanto aloitti keväällä 2023 Näkijä-dekkaritrilogian. Sen pääosassa on Noora Näkijä, joka toki työskentelee selvänäkijänä, mutta eipä hänellä varsinaisesti yliluonnollisia kykyjä ole. Näkemystä ja taitoa lukea ihmisiä kylläkin, ja silläkin pääsee pitkälle. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet perinteisen tyylisiä dekkareita, joissa ei uppouduta syvälle tekniseen rikostutkintaan tai yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Pääpaino on rikoksiin sekaantuneissa ihmisissä.    Täysin ei Kantokaan yhteiskunnallisista kysymyksistä irti pääse. Sarjan kolmas osa, Kaivatut, pohdiskelee paperittomien maahanmuuttajien uhanalaista asemaa. Noora Näkijä on palannut takaisin Helsinkiin. Hänen kämppiksenään asuu edellisessä osassa Lapista mukaan napattu Aava, Helsinkiin lukioon tullut nuori nainen. Yhteiselo sujuu hyvin, vaikka Noora vähän erakkomaiseen elämäntapaan onkin tottunut, samoin trilogian ensimmäisestä kirjasta mukaan tarttunut ystävä Hanna kulkee myös tarinassa mukana. Kirjan yksi sanoma onkin, että ystävät ja läheiset ovat itse asiassa kivempi juttu kuin erakkona kyhjöttäminen.    Aavan kautta Noora päätyy sekaantumaan varsinaiseen rikosjuoneen. Aava on tutustunut Minaan, vähän kehnosti suomea osaavaan afgaanityttöön. Hän on tullut isänsä Farzadin kanssa Suomeen pakolaisina, mutta vaikka he kuuluvat uhattuun hazaravähemmistöön, he eivät ole saaneet turvapaikkaa. Isä tekee pimeää työtä ravintoloissa elääkseen. Kun Mina katoaa, Aava haluaa Nooran selvittävän asiaa ja Farzadkin turvautuu ennemmin näkijän apuun kuin poliisiin, koska miksipä paperiton maahanmuuttaja virkavaltaan luottaisi.    Kanto kuljettaa tarinaa kahtena lankana. Toisaalla kuvataan Nooran ja ystävien haparoivaa työtä tapauksen selvittämiseksi, toisaalla taas kerrotaan tapahtumia Minan näkökulmasta. Minan kohtalo on kurja, siltä osin Kaivatut on vahvasti ”nuori nainen saa kärsiä”-koulukunnan edustaja. Luvassa on runsaasti kärsimystä, Minan kohtalo on inhottava. Sarjan aikaisempien osien tapaan Kaivatut ei ole mikään kovaksikeitetty dekkari, mutta en tätä ihan herkimmille lukijoille kuitenkaan suosittelisi.    Kirjaa kuvaillaan itsenäiseksi. Se pitää sinänsä paikkansa, trilogiassa ei rakennu sellaista kokonaiskaarta, jossa myöhemmät osat paljastaisivat aikaisemmista jotain olennaista. Suosittelisin silti lukemaan kirjat oikeassa järjestyksessä (Haihtuneet, Saalistetut ja Kaivatut), sillä tavoin tämä parhaiten toimii.    Jokin Kannon kirjoitustyylissä hiertää minua näissä dekkareissa tavalla, jota en ole muista Kannon kirjoista huomannut. Toisaalta olen kyllä lukenut koko sarjan ja tämä kolmas osakin on sen verran vetäväksi rakennettu, että sivut kääntyivät kyllä vinhaan, eikä lukemista ollut helppo lopettaa – aina teki mieli lukea vielä vähän pidemmälle. On siis todettava, että toimiihan tämä: Näkijä-trilogia ajaa hyvin asiansa sujuvana dekkarina. 

Oivallisia nuortenkirjoja tehneen Mila Teräksen uusin kirja kertoo lukiolaisista. 17-vuotias Routa kokee olevansa erilainen kuin muut, sillä siinä missä muiden perheellä on mukavasti rahaa ja niukasti huolia, Routa joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan ja murehtimaan, riittääkö rahaa edes ruokaan. Kotona on kyllä isä, mutta hänestä ei ole käytännön asioissa oikein mitään hyötyä. Isä on sairautensa johdosta työkyvytön ja muuten vain jumissa tietokonepeliensä parissa.    Routa kokee olevansa laiska tyyppi ja kyseenalaistaa oikeuttaan olla lukiossa lahjakkaiden ja tarmokkaiden opiskelijoiden seassa. Musiikista Routa pitää, ja tanssista. Lukion kakkosella edessä ovat vanhojentanssit. Routahan ei ole edes ajatellut osallistuvansa, mutta kun kutsu käy, hän suostuu, harkitsematta lopulta kovin pitkään sitä, millä rahoilla frakit, rusetit ja taskuliinat järjestyvät.    Tanssitunneilta löytyy sitten jotain upeaa. Rento liikunnanopettaja Otso saa innostettua nuoriin tanssimisen paloa ja Routakin löytää itsestään tanssijan. Otso saa jopa innostettua Roudan kaverinsa kanssa balettitunneille! Tanssiminen tuo Roudan elämään valoa, voimaa ja rohkeutta.    Iso hyppy on mainio kirja. Se käsittelee painavia, raskaita asioita, mutta nousee silti jaloilleen ja hyppää korkealle. Mila Teräs osaa kirjoittaa kirjoihinsa hienoja, kiinnostavia nuoria miehiä: Routa on oivallinen tyyppi siinä missä Amiraalin Niilokin. Tällaisia miehen malleja on ilo nähdä nuortenkirjoissa. Teräs kirjoittaa hyvin, teksti on selkeää, sujuvaa ja uskottavaa.    Ainoastaan kansista mutisen: vähän on haljun pilvinen kansikuva, eikä kannen yläkulmassa oudosti leijaileva tanssijapoika vaikutelmaa hirveästi paranna. Kansien välissä on kuitenkin hieno teos. 

Puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk saattelee lukijat uusimmassa teoksessaan – ensimmäisessä Nobel-voiton jälkeen – monista romaaneistaan tutuille seuduille. Vuosi on 1913, kun puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu Görbersdorfin parantolaan. Nykyään Sokołowskona tunnettu kylä sijaitsee Sudeeteilla muutaman kilometrin päässä Tšekin rajasta, mutta kirjan tapahtuma-aikaan Puolaa ei ollut ja kaupunki oli osa Preussin Sleesiaa.    Görbersdorfin parantola on historiallinen tosiasia. Hermann Brehmer perusti kylään maailman ensimmäisen tuberkuloosiparantolan. Kirjallisuuden tunnetuin parantolakuvaus löytyy tietysti Thomas ManninTaikavuoresta. Görbersdorf oli esikuva Alexander Spenglerin parantolalle Davosissa. Taikavuori onkin ollut Tokarczukin mielessä Empusionia tehtäessä, sen verran paljon yhdistäviä tekijöitä romaanien välillä on. Tokarczuk onkin kertonut palavansa Taikavuorelle muutaman vuoden välein.    Wojnicz siis saapuu parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Hän majoittuu herra Opitzin herrainpensionaattiin. Naisia ei siellä nähdäkään: kirjan alussa huoneeseen tuo ruokaa nainen, josta nähdään vain nopeana vilauksena ohi kiitäviä vaatteita, ei oikeastaan sen enempää, ja pian tuo nainen, rouva Opitz, siivotaankin tarinasta kokonaan pois.    Herrainpensionaatin asukkaat odottavat asuinpaikan vapautumista varsinaisesta sanatoriosta. He käyvät hoidoissaan ja nauttivat illallista yhdessä. Miehet keskustelevat ajankohtaisista asioista. Politiikka kiinnostaa, samoin tietysti Euroopan kiristyvä jännite – ensimmäinen maailmansotahan on tulossa. Aivan erityisesti tietysti kiinnostavat naiset. Miehet ovat tietysti aivan kammottavia sovinisteja.   

Se on totta, pitää myöntää, että siinä suhteessa nainen on vain pelkkä objekti. Mutta ei kukaan ole niin tyhmä, etteikö tunnustaisi naisen tietynlaista subjektiutta. Kun katselee naisen kasvoja, on pakko myöntää, että hän on sittenkin jollain tapaa erillinen, hän on yksilö ja subjekti. Eikö totta? Mutta toisaalta hänen ruumiinsa ja sen myötä hän itsekin kuuluvat kaikille, sillä hän on astia, josta ihmiset syntyvät. Naisen ruumis, hänen vatsansa ja kohtunsa, kuuluvat koko ihmiskunnalle. 

Empusionissa

Kauhua keuhkoparantolassa

bildungsromanin

Empusion

Tapani Kärkkäisen

Empusion

Empusium

Olga Tokarczuk

Thomas Mann's

The Magic Mountain

Empusium

Tapani Kärkkäinen

Empusium

”Sota on tullut Eurooppaan, ja tuntuu tärkeältä osoittaa solidaarisuutta Ukrainalle”, kuvaillaan tätä kirjaa sen takakannessa. Aino Sutinen on tosiaan ottanut asiakseen ajatella Ukrainaa. Kokeneella Itä-Euroopan matkailijalla on paljon kokemusta ja kontekstia ajatuksilleen.    Sarjakuva koostuu sivun-parin mittaisista katkelmista, jotka käsittelevät Ukrainaa ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan monelta kantilta. Mukana on niin Sutisen omaa pohdiskelua kuin keskusteluja ystävien ja asiantuntijoiden kanssa, filosofisempia huomioita ja sotatodellisuuden kuvausta, tanssia ja laulua ja muuta ukrainalaista kulttuuria. Euroviisut ovat merkittävä teema. Venäjästä puhutaan paljon, samoin yleisestä militarisaation hengestä.    Sutisen piirrosjälki on selkeää, voimakaslinjaista, värikästä ja helppolukuista. Vaikka aihe on paikoin synkkä, Ajattelen Ukrainaa koko ajan on toiveikkaan ja aurinkoisen näköinen. Jo kirkkaankeltaiset kannet vievät ajatukset auringonkukkiin ja valoon. Sutisen ajatustyö antaa lukijallekin ajateltavaa. Siksi se on erinomaisen tervetullut puheenvuoro juuri nyt. 

Millainen on ”posthumanistinen lähiöarjen dokumentti”? Se selviää sukeltamalla Heikki RönkönYhä hämärää -sarjakuvaan. Ainakin posthumanistisuus näkyy siinä, että Rönkkö ei ole piirtänyt perhesarjakuvaansa yhtään ihmistä. Lapsiperheen arjessa toki ollaan: on leluja ja Ryhmä Hau, saunomista ja siivoamista, kaupassa käyntiä ja ruoanlaittoa.    Hämmentävä lukuelämys Yhä hämärää kuitenkin on. Mustataustaiset sivut ovat täynnä toistuvia, kaaviomaisia kuvioita, jotka kuvaavat asioiden hienovaraista muutosta ja kehitystä. Takakansi kuvailee teosta tutkielmaksi prosessien rihmastosta, joka muodostaa olemassaolon. Se näkyy esimerkiksi tyylikkäässä tavassa kuvata raaka-aineiden matkaa kaivoksesta muodostamaan tietokone, tai kahvin makaa pellolta kuppiin. Paikasta toiseen säntäilevä pikkulapsi näyttäytyy jalattomien kenkien jonona. Kaiken yllä leijailee runsaasti hahmotonta dialogia, jossa puhutaan juuri niitä juttuja, mitä jokaisessa lapsiperheessä käydään läpi päivittäin.    Yhä hämärää on sellaista taidesarjakuvaa, joka on omiaan jättämään lukijansa vähän ymmälleen. Mustavalkoinen visuaalinen ilme on pelkistettyä ja piirustustyyli täsmällistä, mutta samalla tämä kaikki on hyvin kiehtovaa. Kirjan keskelle on sijoitettu muutama maalattu värillinen sivu, joiden joukosta löytyvät muun muassa kirjan nimiölehdet. Tämä jakaa kirjan kahteen osioon, joiden keskinäinen suhde jää hieman epäselväksi. En ihmettele, jos jollekin teos tuntuu vähän hankalalta sulattaa, mutta minulle Yhä hämärää näyttäytyy kuin koodina, jonka haluan purkaa. 

 Susanna Kesäsen sanaton sarjakuva Ja 10 muuta joita en muista jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Tarinassa ilmeisesti joku murtautuu autiotaloon ja löytää sieltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Niitä tutkaillaan ja kerronta kenties laajenee kuvaamaan laajemmin kuvien kuvaamaa mennyttä elämää – sitä on vaikea sanoa, koska asioiden konteksti ei sinänsä samanlaisista kuvista aukene.    Sekalaisen kuvavirran tulkitseminen ei kovin selkeää tai kiinnostavaa tarinaa mielessäni muodosta. Vaikka ei kai siinä – jos katselee jonkun tuntemattoman ihmisen valokuvia, eihän niistäkään sen kummempaa tarinaa synny, on vain irtonaisia kuvia, joille voi mielessään sommitella jotain kontekstia ja kehystä. Jos Kesänen on pyrkinyt tällaiseen vaikutelmaan, siinä on onnistuttu.    Osin syy, miksi en tälle kirjalle syttynyt, on valitun kuvitustyylin. Teos on mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Tämä tekniikka ei minua puhuttele koskaan: lyijykynillä tehtyjen ja raskaasti väritettyjen teosten harmaus on yksinkertaisesti liian ankeaa. Taitavasti Kesänen toki piirtää ja sommittelussa ja asettelussa on oivallusta, mutta en pääse lyijykynäkuvituksen harmaudesta yli. Minua tämä muistojen ja valokuvien kimara ei siis saanut innostumaan. 

Ensin oli Kenneth GoldsmithinDay, jossa kirjoitettiin yhden päivän The New York Times kirjaksi järjestyksessä alusta loppuun. Melkoista epäkirjallisuutta siis, suorastaan antitaidetta, vailla kirjailijan henkilökohtaista panosta, mutta silti jotain uutta. Samalla louhoksella vieraili myös Leevi Lehto, jonka Päivä lähestyy tätä tekijätöntä kirjallisuutta toiselta kantilta. Lehto ottaa STT:n yhden päivän – 20. elokuuta 2003 – uutisvirran ja järjestää sen yksiin kansiin lauseet aakkosjärjestyksessä.    Aloitetaan siis aamusta:   

Aamun Helsingin Sanomat kertoo valtiovarainministeriön esittävän väkevien alkoholijuomien veroon 44 prosentin alennusta. Aamuun kello 8:aan mennessä kaikki eloonjääneet, noin 700 henkilöä, oli saatu pelastusveneistä turvaan avuksi rientäneisiin laivoihin. 

“Kun vaari käsitti mitä oli tapahtunut, hän järkyttyi niin paljon, että hänet oli vietävä sairaalaan.”

Laura Tressel

Päivä

Päivästä

Päivä

Päivän

Päivä

Romantasia on romantiikkaa ja fantasiaa yhdistävä genre, joka on 2020-luvun aikana noussut suureen menestykseen. Kirjat ovat fantasiakirjallisuutta, jossa romantiikka on hyvin vahvassa osassa tarinaa. Tätähän on tehty jo pitkään ja genrellä on yhteytensä esimerkiksi yliluonnolliseen romantiikkaan, jota edustavat monet tutut vampyyritarinat, mutta nykymuodossaan genre on suunnattu enemmän aikuisille lukijoille, kun aikaisemmin kohderyhmää olivat enemmän nuoret ja nuoret aikuiset.    S. K. Rostedtin esikoisteos Kahden veren tytär edustaa kotimaista romantasiaa. Moorna-trilogian avausosa sijoittuu Remenan fantasiamaailmaan, jota asuttavat ihmiset ja haltiat. Pääosassa on puoliverinen Moorna. Ihmiset pelkäävät ja haltiat halveksuvat puoliverisiä, mutta on heitäkin, joita kielletty kiehtoo: Moorna työskentelee Kuninkaankaupungissa luksusprostituoituna ja on päässyt itse kruununprinssi Falcon suosikiksi.    Maailmassa on ihmisten ja haltioiden lisäksi myös demoneita. Ne karkotettiin demonisodissa Tuoneen, mutta eiväthän ne siellä pysy. Valtakunnan metsissä hiippailee demoneita, joita ihmiset ja arohaltiat metsästävät. Kuningas järjestää juhlissa poikkeuksellisen rituaalin: juhlissa uhrataan seremoniallisesti demoni. Moornakin on pakotettu todistamaa, vaikka vanha ja julma rituaali aiheuttaa hänessä vaikeasti selitettäviä, mutta varmasti epämiellyttäviä tuntemuksia.    Vaikeasti selitettäviä tunteita aiheuttaa myös Caidas, kaupunkiin ilmestynyt komea, mutta käytökseltään vastenmielinen haltia. Kun hovin kieroilut ja yllättävät käänteet saattavat Moornan ja Caidaksen yhteen ja pakomatkalle pois Kuninkaankaupungista, jännite kehittyy. Elämä Punaisen hovin prostituoituna ei ole aina ollut helppoa, mutta raskasta sekin on, kun Moorna joutuu väkisin revityksi tutuista ympyröistään keskelle koko valtakuntaa uhkaavaa katastrofia.    Kirjan pääparin välille rakentuu tietysti romanttistakin jännitettä, jossa on tosin ripaus vähän epämiellyttävää Tukholma-syndrooman sävyä. Romantiikka olisi yleensäkin kuumempaa, jos siihen ei liittyisi pakottamista, alistamista ja väkivaltaa. Fantasiatarinana Kahden veren tytär on riittävän mielenkiintoinen, jotta aion palata Remenaan sarjan toisen osan myötä, mutta kuumana romantiikkana Kahden veren tytär ei toiminut yhtä hyvin. Moornan kehitys kirjan aikana on mielenkiintoista seurattavaa, mutta jotkut kirjan juonenkäänteet ja maailman toimintaa liittyvät asiat jättivät lähinnä hämmentyneen olon.    Esikoisteokseksi – ja ymmärtääkseni aikamoisella kiireellä viimeistellyksi sellaiseksi – Kahden veren tytär toimii kuitenkin aivan riittävän hyvin. Tarinan parissa viihtyi kyllä. Sisältönsä puolesta Kahden veren tytär pyörii jossain nuortenkirjan ja aikuistenkirjan välimaastossa. Mukana on seksiä ja synkkiä sävyjä sen verran, ettei tätä nyt ihan nuortenkirjaksi tekisi mieli laskea, mutta toisaalta seksin kuvailu on sen verran epämääräistä, että voi tätä young adult -lukijakunnallekin harkita.