Mikko Saari

Kirjan nimihenkilö Daniel Stein on puolanjuutalainen, joka pelastuu toisen maailmansodan aikana niukasti teloitukselta. Natsit luulevat häntä etnisesti puolalaiseksi ja hänet värvätään Gestapon tulkiksi. Tulkkina hänen onnistuu suojella juutalaisia joukkotuholta. Lopulta Stein pakenee ja löytää turvan katolisesta uskosta. Sodan jälkeen hänestä tulee pappi, hän liittyy karmeliittaveljeskuntaan ja emigroituu Israeliin, jossa hänellä on edessään pitkä ura melkoisen radikaalina ja kapinallisena katolisena pappina.

Tämä on melkoisen uskomaton elämäntarina juutalaismiehelle, melkein liian uskomaton ollakseen vain fiktiota. Teos perustuukin tosielämään, Oswald Rufeisenin elämään, jonka pohjalta Ljudmila Ulitskaja on oman Daniel Steininsa rakennellut. Tarina on kiehtova ja herättää monenlaisia kysymyksiä uskonnosta ja identiteetistä. Onko juutalainen juutalainen, jos hän on myös kristitty? Täytyy myöntää, etten ollut ajatellut juutalaisten kristittyjen asemaa aikaisemmin, vaikka olinkin toki tietoinen juutalaisuuden monimuotoisesta luonteesta toisaalta uskonnollisena, toisaalta etnisenä identiteettinä, jotka kietoutuvat tietysti eritoten Israelissa vahvasti yhteen.

Ei siis ole Daniel Steinin elämä helppoa. Juutalaisena Puolassa ja Valko-Venäjällä sodan aikaan henki ei ole kovin kallis; radikaalina katolisena pappina Israelissa hengenlähtö ei ole lähellä, mutta elämässä riittää muuten vaikeuksia. Ulitskaja kertoo Steinin tarinaa pala kerrallaan erilaisten dokumenttien kautta. On päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, virallisia asiakirjoja, ilmiantoja, postikortteja... monenlaista ja moniäänistä tavaraa, eikä itse Daniel ole äänessä kuin pienessä osassa näitä. Isoon osaan nousee esimerkiksi saksalaisneito Hilda Engel, joka muuttaa Israeliin ja ryhtyy puoliväkisin Danielin avustajaksi ja nousee sitten vuosikymmenten myötä korvaamattomaan asemaan.

Stein on humaanisuuden, suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden ääni ja ääni sellaiselle kristinuskolle, jonka nimissä ei vainota juutalaisia tai katsota joukkotuhoa vierestä. Kirja hakee ymmärrystä ja yhteyttä eri uskontokuntien välille – ei mikään helppo tehtävä. Ulitskaja ei ole arastellut aiheenvalinnan kanssa, vaikka muutamassa välihuomautuksessaan tuntuukin epäilevän koko projektin järkevyyttä. Ei tässä varmasti mitään järkeä ollutkaan, mutta jo vain on hieno ja onnistunut lopputulos!

As comics are: I flip the pages, admire the art, but nothing really takes in. The art is nice, on some cases really good, but the story doesn't interest me all that much. Well, I've got the first three parts on loan from the library, I'll wade through them.

Bongasin tämän Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian päätösosan Myllylahden kevään kuvastosta, joskin siinä uskossa, että kyseessä oli sarjan toinen osa. Onneksi virhe selvisi nopeasti. Aikaisemmat osat sai nopeasti käsiinsä ja luettua. Ykkösosa Hurme veti mukaansa tarinaan ja kakkososa Sysi jätti tarinan niin kiperään paikkaan, että odotukset Kalmaa kohtaan olivat korkealla.    Kuten nimi viittaa, kuolema on lähellä – vähän turhankin lähellä. Kirja alkaa Seelan hautajaisista, mutta pian käy ilmi, ettei Halla ole valmis hyväksymään Seelan kuolemaa. Alkaa vimmainen juoksu aikaa vastaan, kun Hallan on keksittävä keino saada tuoduksi Seela takaisin rajan takaa, mistä paluuta ei pitäisi olla.    Rakkauden ja kuoleman välinen mittelö on Kalman ytimessä. Millaisia uhrauksia olisit valmis tekemään rakkauden eteen? Kuten sarjan henkeen kuuluu, synkkien tapahtumien vastapainona on myös mustaa huumoria. Kalma ei ole aiheestaan huolimatta kuolemanvakava kirja. Tässä trilogian päätösosassa kauhutunnelmat ovat kuitenkin enemmän pinnassa kuin aikaisemmissa osissa.    Pidin erityisesti Helmisen kuvauksesta tuonpuoleisesta. Tässä kirja keskusteli tuoreen taide-elämyksen kanssa, näin perinteisen mytologisen aineksen päälle rakennetut Tuonela-kuvaukset nimittäin Hans Op de Beeck-linssien läpi: Hiljainen paraati -näyttelyn läpeensä harmaa maailma vaikutti siihen, miten Helmisen Tuonelaa luin. Hyvä yhdistelmä!    Koko Lujaverinen-trilogia on oivallista viihdettä. Nuortenkirjoiksi luokiteltu sarja kallistuu enemmän sinne aikuisempaan päähän, kirja on parikymppisine opiskelijapäähenkilöineen enemmän young adultia tai jopa new adultia kuin ihan varhaisteinikirjallisuutta. Näihin lokeroihin ei kannata takertua liiaksi: trilogiaa voi mainiosti suositella kaikille sateenkaarevan kauhuromantiikan ystäville teineistä eteenpäin.   

”Sie olet outo likka, Kalmankari”, Kotalainen hymyilee kuivakasti.
”Sulla ei ole aavistustakaan...” 

Oikein elegantti muistelmateos, jossa käydään läpi henkilökohtaista historiaa, sukuhistoriaa ja Pietarin kaupungin historiaa neljän sukupolven ajalta.

Venäjällä se tarkoittaa hyvin monipuolista ajanjaksoa tsaarinvallasta varhaisen kommunismin ja Stalinin vainojen kautta Neuvostoliiton hajoamiseen. Leningradin piiritys on kirjassa ja Jelena Tšižovan perhehistoriassa ja identiteetin määrittymisessä erityisen merkittävässä osassa.

Väkisinkin tämä vertautuu Maria StepanovanMuistin muistolle -teokseen, jossa siinäkin venäläinen naiskirjailija muistelee menneitä. Teoksia yhdistää jossain määrin myös juutalaisuus. Vähän erisävyisiä kirjat kuitenkin ovat, Tšižovan kirja on henkilökohtaisempi, Stepanovan painopiste on enemmän sukulaisten asioissa.

Suomalaisesta näkökulmasta mielenkiintoista oli, miten talvisodasta puhuttiin. Tšižovan vaari osallistui talvisotaan ja taitavana hiihtäjänä näki omin silmin kaikenlaista ja osasi sen johdosta suhtautua myöhempään propagandaan oikein.

Sotaa ei voi välttää. Lupaillaan lyhyttä ja voitokasta. Todisteena käytetään taannoista talvisotaa, jolloin Suomi-neito uhattuaan meidän neuvostosuvereniteettiämme (äidinisä hymähtää: kavalat suomalaiskenraalit käyttivät puolustuslinjaa hyökkäysaseena) sai Neuvostoliitolta turpiinsa...

Muistista piirretty kaupunki

Oivallista jatkoa tarinalle. Sopivan hekumallista, täynnä juonittelua ja yllättäviä käänteitä. Vähän lyhyt vain, toivottavasti seuraavaa osaa ei tarvitse odotella kovin pitkään.

Zimbabwea monesta näkökulmasta: on eliittiä ja rahvasta, ulkomaille muuttajia ja häntä koipien välissä kotiin palaavia, harhaanjohdettuja ja viisaita. Mainio kokoelma, hauska ja traaginen ja viihdyttävä. Mukaan mahtuu monenlaista tunnelmaa, taikauskoa ja internet-aikaa, elämää hyperinflaation keskellä ja vallankumousten ympärillä. Jos Afrikkaan tutustuminen kiinnostaa, tämä on mainio valinta.

Elli Valtosen esikoisteos on pysäyttävä, mutta milloinpa julmuuksien yksityiskohtainen ja koskettava kuvaaminen ei olisi. Tainnutuskehto tarkastelee eläinten kohtelua kolmen eläinlääkäriopiskelijan kautta. Kirjan päähenkilö Iiris on opiskellut alunperin teologiaa ja vaihtaa nyt alaa eläinlääketieteeseen. Opinnoissa hän kohtaa serkkunsa Jannan, joka on niin ikään alanvaihtaja ja palauttaa Iiriksen mieleen muistoja lapsuudesta. Kolmanneksi porukkaan liittyy Santeri, herkkä koirien ja lintujen ystävä.    “Minä olen eläinlääkiksessä siksi, että haluan auttaa”, ajattelee Iiris, mutta eläinlääkärinä saa kyllä olla kovin paljon tappamisen kanssa tekemisissä, eri tavoin. Eläinlääkäri lopettaa eläimiä, valvoo teurastamoja, kohtaa kuolevia eläimiä, joita ei vain voi auttaa, vaikka haluaisi. Turhaa kuolemaa, kuten koiria, joista voisi vielä tulla jonkun lemmikki, mutta jotka on taloudellisista syistä järkevintä lopettaa.    Iiriksen, Jannan ja Santerin ystäväpiirissä pyörii myös Elvi, sikatilallisen tytär, jolle eläinlääkärinä toimiminen on luonteva tapa olla ja joka ymmärtää maataloutta eri tavalla kuin kaupunkilaiset Iiris, Janna ja Santeri. Elvi jää kirjassa lopulta sivuosaan, mutta viittaa toisenlaiseen elämäntapaan. Iirikselle, Jannalle ja Santerille harjoittelujaksot sikatiloilla ja teurastamoissa ovat vaikeita kokemuksia – eivätkä ne helppoja ole lukijallekaan, jonka eteen Valtonen marssittaa teollisen eläintuotannon kauheuksia yksi toisensa jälkeen.    Aihe ei ollut minulle aivan tuntematon; Lina GustafssoninEläinlääkärinä teurastamossa -kirjan lukeneena tiesin, mitä kirjan näiltä jaksoilta odottaa. Ei mitään hyvää, sanotaan vaikka näin, ja ennakkotiedoista huolimatta Valtonen onnistuu kirjoittamaan niin, että tuntuu. Ylipäänsä kirjassa on paljon koskettavaa eläinten kaltoinkohtelun kuvaamista. Herkälle lukijalle Tainnutuskehto on vaikeaa luettavaa, enkä lainkaan ihmettele, jos kirja herättää lukijoissaan ajatuksia kasvispainotteisen ruokavalion tai jopa veganismin houkuttelevuudesta.    Toisaalta Tainnutuskehto ei ole silkkaa teurastuspornoa. Siinä on ensinnäkin kielellistä kauneutta: Valtonen kirjoittaa hyvin. Iiriksen, Jannan ja Santerin välisten suhteiden kuvaus on myös taidokasta, samoin suhteet koiriin ja muihin eläimiin. Henkilöissä on myös sellaista luontaista, vaivatonta monimuotoisuutta. Iiriksen ja Jannan ukki on mieleenpainuva sivuhenkilö.    Tainnutuskehdolle soisin mielelläni näkyvyyttä ja lukijoita, muualtakin kuin eläinten oikeuksista tietoisien ihmisten joukosta. Jos haluat lukea vaikuttavaa kaunokirjallisuutta, tässä on kirja, joka jättää varmasti mieleen jäljen.   

Tarkastuseläinlääkäri pyytää meitä kirjaamaan epäkohdat kellonaikoineen ruutuvihkoon, jossa on muistiinpanoja eri käsialoilla vuosien ajalta.
– Mitä näille nyt tapahtuu, kysyn kirjattuani kaiken.
– Laita se vihko sinne kaappiin, tarkastuseläinlääkäri vastaa.
– Mutta mitä näille asioille tehdään?
Tarkastuseläinlääkäri nousee, kävelee pöytänsä ympäri, nyppää vihon kädestäni ja laittaa sen kaappiin. Sitten hän lukitsee kaapin ja pudottaa avaimen taskuunsa. 

Kelpo Tolkien-elämäkerta, pääpaino teoksilla. Jos on lukenut ulkomaisia Tolkienin elämäkertoja, tämä tuskin tarjoaa mitään uutta ja mullistavaa, mutta jos ei ole mitään Tolkien-elämäkertaa lukenut, tästä saa varsin siivossa ja tiiviissä muodossa perustiedot. Bonuksena jonkun verran huomioita Tolkienin vastaanotosta Suomessa, jollaista ei ulkomaisista teoksista saa, ja kattava Tolkien Suomessa -bibliografia.

Aika erikoinen kirja, eikä ollenkaan sellainen, kuin ennalta arvelin. Toisaalta melkoista itsetuhoprofetiaa; ei ehkä kannata lukea, jos on taipuvainen synkistelemään maailman menosta, koska ei tämä ihan hirveästi valoa tulevaisuuteen näytä. Tulee vain entistä pahempi mieli.

Mutta olipahan ajatuksia herättävää tavaraa, paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia luonnon erilaisista vuorovaikutussuhteista, ihmisyhteisöjen kehityskuluista ja niin edelleen. Huumoriakin: Katajavuorella on kyllä taito asetella sanansa hauskasti, vaikka kokonaisuutena kirja onkin todella synkkä.

Suositus siis, mutta varauksella – ei tätä ihan kaikille uskalla suositella.

Olipas kiinnostava kokoelma. Janssonista kun ei oikein tiedä kuin Muumit ja jonkun yleisen ajatuksen, että kai Jansson muutakin teki. Tämä valotti vähän laajemmin. Mielenkiintoinen valikoima novelleja 1930-luvulta alkaen ja luonnollisesti taiteilijan itsensä kuvittamina, lisänä myös muiden kirjoituksiin tehtyjä kuvituksia ja hyvä taustoitus kokoelman koostajalta Sirke Happoselta.

Erityisesti tässä on 1930- ja 1940-luvun taitteen eurooppalaista tunnelmaa Pariisista ja vähän muualtakin, oikein viehättävää ajankuvaa.

Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo kokoluokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teokset lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämärään ja jumalten vuoro nousta tilalle.

Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Siegfried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sotamiestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.

Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailmansodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljellään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – “Jokainen sukumme nainen on osa perimmäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalouskoulussa”, niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.

Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldovinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdottomasti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saamaan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.

Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vieraaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluonnollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.

Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaihtoehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jatkuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.

Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot WagnerinDer Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläistien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.

Cormac McCarthy is a strong author, and manages to take a rather boring old concept – coming of age, forbidden love, you've read it before – and make something beautiful out of it. His style is bleak, and I like it.

Aloitetaan kannesta: yksi suosikeistani, Jenni Saari, on taiteillut Hukka nukka tukalle upean kannen. Mielenkiinto herää oitis. Miia Toiviolta olen aikaisemmin lukenut vain kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen Pysty hiljaisuus -kokoelman (joka sekin oli ulkoasultaan Jenni Saaren kaunista kädenjälkeä), jonka koin kiehtovaksi, mutta vaikeaksi.    Samoilla kiehtovanvaikeilla linjoilla Hukka nukka tukkakin kulkee. Nimi kuulostaa lapselliselta ja jotain lapsekkuutta ja leikkisyyttä tässä kokoelmassa onkin. Mukaan on sekoitettu iso annos Punahilkkaa ja sutta, mutta paljon muutakin. Sivuilla on toisinaan yksittäisiä säkeitä, toisinaan runot valuvat proosakertomuksina. Otsikoituja, nimettyjä runoja riittää, samoin määrittelemättömämpää runovirtaa. Toivio ripottelee sivuille myös alaviitteitä.    Kokoelma on jaettu osioihin, joiden nimetkin ovat jo kiinnostavia: ”Jotain pientä”, ”Oikein nätillä käsialalla”, ”Sinun onnettomuutesi nimi”, ”Tavallisia asioita: Kertomus dodosta”. Sivuilla puhutaan paljon kertomisesta ja kertomuksista, kertomukseksi tulemisesta ja kirjoittamisesta. Lukijalle, joka nauttii kirjallisista palapeleistä, asioiden sommittelemista ja vetävästä tunnelmasta, Hukka nukka tukka on antelias ja runsas kokoelma ainesta.   

On niin paljon, mitä ihmiset eivät kestä.
Tavallisia asioita.
Niin kuin jokainen olisi kävellyt lävitse säteilevän,
ääneti leimuavan metsän
sylissään kirkas, kapaloitu huuto. 

Mikäpä siinä onkin, että nämä 2000 vuotta vanhat tekstit puhuttelevat niin hyvin edelleen? Muutamia syitä tulee mieleen. Ensinnäkin se ilmeinen: 2000 vuotta on asioiden suuressa mittakaavassa yksi silmänräpäys, eikä ihmisen psykologia ole siinä ajassa muuttunut mihinkään, vaikka moni asia ympärillä onkin muuttunut. Toiseksi antiikin kirjoittajat ovat hienosti keskittyneet olennaiseen, teksteissä ei ole mitään turhaa, vaan huomio on siinä, mikä on tärkeää ja keskeistä.

Kolmanneksi on sitten valintaharha: varmasti antiikin aikoinakin on kirjoiteltu kaikenlaista joutavaa ja yhdentekevää, se ei vain ole selvinnyt 2000 vuoden yli meidän aikaamme. Jos käsillä on Plutarkhoksen laajasta säilyneestä tuotannosta pieni neljän tekstin poiminta, jonka Juhana Torkki on asiantuntevasti valinnut, suomentanut ja alustanut, niin tokihan siihen tiivistyy silloin paljon hyvää.

Yhtä kaikki, Plutarkhoksen tekstit mielenhallinnasta ja vihan käsittelystä puhuttelevat ja toimivat tässäkin päivässä. Vihan hallinnasta kertova teksti toi mieleen eräitäkin valtionjohtajia. Itsekkyys ja tyytymättömyys yhdistettynä ylelliseen ja velttoon elämäntyyliin aiheuttaa meissä noita toistuvia vihanpuuskia, jotka kasvavat vähä vähältä sielussa kuin mehiläisten tai ampiaisten parvi.

Kirjan lopettaa Plutarkhoksen kirje vaimolleen, jossa hän lohduttaa tätä kaksivuotiaan tyttären menetyksen johdosta. Se päättää kirjan surumielisiin tunnelmiin, mutta toisaalta tarjoaa lohtuakin – jos vähän tuntuukin kehotukselta tukahduttaa tunteet tyystin.

On hyväksi mielenrauhalle, jos ei-toivottujen asioiden sattuessa emme lakkaa näkemästä kaikkea sitä, mikä elämässämme on hyvin ja mukavasti, vaan annamme niiden sekoittua, jolloin huonompi liukenee parempaan.

A curious book. Clever plot, interesting views on philosophy, morals, business ethics and whatnot. Unusual. Charming.

Lastenkirjainstituutin kirjastonhoitaja kehui ohimennen tätä sanatonta kuvakirjaa, joten pitihän sitä vilkaista tarkemmin. Sanattomuus on jonkinasteinen trendi kuvakirjoissa ja miksipä ei: vailla tekstiä oleva kirja on helposti lähestyttävä, ei nostata kielimuuria ja antaa lukijalle vapautta tulkita.    Tässä kirjassa sanattomuus toimii hyvin: Katriina Kaija on kuvannut kauniisti järvimaiseman vuodenkiertoa. Kuvissa on paljon nähtävää ja ajateltavaa. Kirjan seuraksi Soundcloudista löytyy äänisuunnittelija Eliel Tammiharjun luoma äänimaisema, jota voi kuunnella lukemisen ohessa. Ilmankin pärjää, mutta sitten lukijalta vaaditaan vähän mielikuvitusta. Kaijan eläväisistä kuvista on helppo keksiä, millaisia ääniä niistä voisi kuulua.    Oletko kuullut järven? on pieni, mutta monipuolinen kirja. Sitä voi lukea lapsen kanssa keskustellen ja pohdiskellen, lukutaidotonkin lapsi voi nautiskella siitä itsekseen ja aikuistakin nämä kuvat ilahduttavat. Järvimaisemien ystävä saattaisi haluta suosikkikuvansa kehystettynä seinälle; voisin kuvitella, että nämä kävisivät julistekokoisinakin kaupaksi.    Kirja on tehty osana Meijän museo – alueellista taidemuseotyötä yhdessä -hanketta. Äänimaiseman lisäksi sen seuraksi on tehty tehtävävinkkikortti ja Mikkelin taidemuseolla on kirjaan pohjautuva lainattava näyttelykin. Kirjan ovat toimittaneet museon amanuenssi Anna-Maria Larikka ja kuvataiteilija ja taidekasvattaja Mari Liimatainen. 

I've never really liked pencil art; it looks messy and drab. The story itself was good, though, quite absurd and surprising.

Hauskasti äkkiväärä kirja. Franzin harjoittelijavuosi tavaratalossa etenee kuukausi kerrallaan ja saavuttaa joka kuukausi hullumpia käänteitä. Tarinassa on satiiria työelämästä, Franzin itsetunnon kehityksen tutkiskelua ja absurdin fantastisia käänteitä. Henkilögalleria on ehkä hiukkasen stereotyyppistä, mutta hyvin tavaratalossa kuitenkin viihtyi.

An old-fashioned fairy tale. Mysterious factories, orphan slave labour, power struggles in a fairyland, lots of interesting elements in the book. On the other hand, the story felt a bit on the long side, and it ends without proper closure. I seem to remember the first Wildwood book had a better ending. This one continues in the next part, I think, and the ending isn't quite satisfactory now.

Alku on herkullisen räväkkä, tarina lähtee rullaamaan reippaalla vauhdilla ja käänteet pitävät mielenkiintoa yllä. Asetelma on helposti sulatettava, ei vaadi kovin aktiivista epäuskon vaimentamista.

Jo toinen oikein pätevä esikoisteos peräkkäin. Ei ihme, että tästä ollaan leffaa tekemässä, toimii varmasti hienosti. Vakoiluteeman ja trillerien ystäville varma valinta.

Pontus Purokuru on jäänyt minulle kirjoittajana vielä vieraaksi, mutta ääni on tuttu: sen verran pitkään olen kuunnellut sekä Mitä meitä vaivaa -podcastia että Selitä minulle -podcastia. Oli siis korkea aika perehtyä Purokurun kirjalliseen tuotantoon. Uusi Haavamaa-teos pakkaa samoihin kansiin kaksi teosta tai kuusi osaa, miten tätä nyt haluaa tarkastella. Kääntökirjan toiselta puolelta löytyy runokokoelma, toiselta viisiosainen proosa-annos.    Varsin runollista se proosapuolikin on. Tekstilajia ei ole ihan yksinkertaista kirjata. Perinteistä romaanikerrontaa tämä ei ole, vaan proosapuolikin on kovin aforistista ja fragmentaarista. Ei tämä toisaalta ihan esseetäkään ole. Olkoon nyt pohdiskelevaa proosaa.    Teksti jakautuu viiteen erilliseen osioon, ”maisemaan”, jotka kuvaavat erilaisia olemisen tiloja. Ensimmäisessä istuskellaan parvekkeella pohdiskelemassa haudatuksi tulemista, rakentamista, ”sinää”, joka on jotenkin masentuneen tai sairaalloisen oloinen.   

Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Ydinvoimala kiinnostaa enemmän kuin kirkko tai pyramidi.

Meistä jää vielä hyvät rauniot. 

Parasite

”Jokainen kaivaa oman kuoppansa ja kaivaa itsensä myös sieltä ylös. Kaivamaan pystyy, jos on syy kaivaa.”

Tennilän

Hyttysellä ja moottoriveneellä on sama ääni eri
etäisyydellä. 

I think I've had enough. Once again, there's a clever murder mystery, but it's hidden under hundreds of pages of boring. Dave Gurney is mostly an annoying character, in an annoying setting. I don't see much development here, Verdon keeps repeating the same elements. The plot is pretty good, that I admit, and the ending made it worthwhile to read the book. However, I'm pretty sure that once the next Dave Gurney novel comes out, I'm going to pass.

Technology basics for kids. The illustrations are charming and old-fashioned - could be from a much older book, really - but the topics are modern. I like this.

No ei tähän kyllä ihan tuntiakaan mennyt. Mutta hauskempi tämä oli kuin ensinäkemältä ajattelin. Jokaisesta kirjasta on ultralyhyt tiivistelmä, joku knoppitieto ja pikatuomio. Näihin mahtuu paljon hauskan nasevia tiivistyksiä, vaikka osa toki meneekin sitä kuluneinta latua – ehkä Alastalon salista voisi olla muutakin sanottavaa kuin se iänikuinen piipunvalintakohtaus.

Hauska knoppi oli esimerkiksi se, että venäjän kielen kirjoitusasun yksinkertaistus 1900-luvun alussa eli ääntymättömien kirjainten siivoaminen pois tekstistä lyhensi Tolstoin Sotaa ja rauhaa yhdellätoista sivulla. Jäi niitä sivuja sittenkin aika monta...

Että kyllä tästä kirjallisuudenharrastaja saa jotain irti, varmasti muutaman lukuidean ja vähintään mahdollisuuden väitellä siitä, mitä kirjoja sadan klassikon joukkoon on ylipäänsä valittu. Kannattaa siis lainata kirjastosta ja lukea läpi.

Edellisen naisasiakirjan (Me olemme susia) perään heti toinen. Satu VasantolanKaikki kadonneet kertoo kahdella aikatasolla Annusta. Aikuisena hän on gynekologi, joka kohtaa naisia monenlaisissa tilanteissa: onnellisina tai vähemmän onnellisina synnyttäjinä, raiskauksen uhreina, syöpäpotilaina ja niin edelleen. Lapsena Annu taas on menettänyt molemmat vankilansa, äiti kuoli ja isä joutui vankilaan ja pikkusiskokin katosi siinä sivussa.

Annun uravalinta on heijastumaa hänen lapsuudestaan. Annun isä oli varsinaisesti linja-autonkuljettaja, mutta työskenteli myös enkelintekijänä tai lapsenlahtaajana, riippuen siitä keneltä kysyi: siis laittomia abortteja tarjoavana puoskarina. Työssä on paljon kyseenalaista, mutta ei se tyystin moraalitontakaan ole aikana, jolloin laillinen abortti vaati harvinaislaatuisen myötämielisen lääkärin tai tuhansia markkoja rahaa yksityisellä. Käytännössä Annun isän palveluksiin turvautuvilla naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Kuinka suuresta rikoksesta on siis kyse?

Aikana, jolloin naisten oikeutta päättää omasta kehostaan halutaan rajoittaa enemmän ja enemmän muun muassa aborttioikeutta rajaamalla, Kaikki kadonneet on tietysti armottoman ajankohtainen. Sen historiallinen puoli sijoittuu ehkä 1960-luvulle, mutta se näyttää silti, miten vaihtoehto laillisille, helposti saataville aborteille ei ole aborttien loppuminen, vaan epämääräiset, vaaralliset abortit bussikuskeilta.

Nykyajan Annu on mielenkiintoinen, värikäs päähenkilö, joka elää itsenäisenä naisena omannäköistään elämää vaihtuvien miesten kanssa. Lukija voi pohtia, miten Annun haluttomuus pitkäaikaisiin parisuhteisiin ja jatkuva valmius jättää toinen, kun suhde alkaa rakentua liian läheiseksi, on heijastumaa epävarmasta lapsuudesta. Annu on ristiriitainen, selkeisiin muotteihin asettumaton, kaikin tavoin kiinnostavaksi rakennettu päähenkilö.

Kirjan juonenkäänteet loksuvat lopulta paikoilleen tavalla, jota joku voi pitää jo vähän teennäisenä ja turhankin käytännöllisenä, mutta minä olen aina pitänyt kirjoista, joissa langat vedetään nippuun näin siististi. Minulle Kaikki kadonneet toimi oivallisesti, niin romaanina kuin yhteiskunnallisena kannanottona.