Mikko Saari

Ville Ranta on menestynyt hienosti Ranskassa, saanut menestystä ja ritarinarvonkin. Kaikki lienee sujunut siis helposti ja vaivattomasti? No ei ehkä ihan niinkään. Kuinka valloitin Ranskan kertoo totuuden kulissien takaa – miten se Ranskan-valloitus itse asiassa menikään.

Kirjan alussa taiteilija Ville häipyy vielä kerran Ranskaan, koska nyt on se viimeinen tilaisuus lyödä itsensä läpi Ranskan vaativilla sarjakuvamarkkinoilla. Tukijana Villellä Ranskassa on Lancelot, lähes myyttinen sarjakuva-alan superverkostoituja, jonka avulla Ville aivan varmasti saavuttaa menestystä ja saa työnsä julkaistua Ranskassa. Tarina sukeltaakin takaumaan, jossa kerrotaan Villen aikaisemmista seikkailuista Ranskassa.

Lukija huomaa nopeasti, että Lancelot tarjoilee pääasiassa paskapuhetta ja hyvin vähän mitään sisältöä, mutta Ville pääsee kuitenkin työskentelemään, piirtämään arvostetun sarjakuvataiteilijan sekundakäsikirjoitusta. Ranskassa aukeaa juuri sen verran mahdollisuuksia, että menestyksenjanoinen, kunnianhimoinen ja suoraan sanottuna hyväuskoinen taiteilija on koukutettu.

Omaelämäkerralliset ainekset yhdistyvät hurjaan farssiin ja satiiriin taiteilijan suuruudenhulluudesta. Ranskalainen sarjakuvamaailma näyttäytyy raadollisena ja kovin kilpailtuna, nuori taiteilijanero Ville taas helposti johdateltavana hölmönä. Ville Ranta ei säästele itsekritiikkiä. Lopputulos on hauska ja terävä sarjakuva-albumi. Onneksi tosimaailman Villellä Ranskan-valloitus on lopulta tainnut sujua vähän paremmin.

Kolmas suomennos aloittaa alkuperäisen ranskalaisen toisen osan, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Se palkittiin aikoinaan Ranskan arvostetuimpiin kuuluvalla Goncourt-kirjapalkinnolla. Suomennoksessa kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen on Rouva Swannin ympärillä. Suomentajana jatkaa Inkeri Tuomikoski.    Kertoja-Marcel pääsee kohtaamaan idoleitaan: hän pääsee vihdoin teatteriin näkemään la Berman esiintymässä ja kohtaa illallisilla kirjailija Bergotten. Idolien kohtaamiseen liittyvät aina omat riskinsä, jotka näissäkin tapauksissa realisoituvat jossain määrin. Pääasiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuitenkin rouva Swannin salonkiin, jonne kertojaa vetää tietysti edellisestä osasta tuttu Swannien tytär Gilberte.    Alussa kohdataan kuitenkin markiisi de Norpois, maineikas diplomaatti, joka ratkaisee kertojan kannalta keskeisen kysymyksen. Isähän halusi pojastaan diplomaatin, mutta ajatus joutumisesta lähettilääksi kaukaisiin pääkaupunkeihin pois Gilberten luota ei kertojaa miellytä. Isä pitää kertojan haaveilemaa kirjallista uraa diplomaatin uraa alempiarvoisena, mutta de Norpois vakuuttaa isän, että kirjailijana saattaa hankkia runsaasti vaikutusvaltaa.    Muuten sitten pyöritään Pariisin seurapiirielämän parissa ja analysoidaan porvariston hillittyä charmia terävästi. Odette eli rouva Swann on sosiaaliselta asemaltaan heikompi, kiitos taustansa ”puolimaailman naisena” eli kurtisaanina. Kertoja saa Gilberteltä kutsun teelle ja pääsee sitä kautta Swannien piireihin vakituiseksi vieraaksi, mikä onkin oikea toiveiden täyttymys. Swannien juhlissa kertoja kohtaa Bergottenkin.    Gilberten ja kertojan välinen suhde – niin vakavalta kuin se vaikuttaakin – ei kuitenkaan ole ikuinen. Vaikka välit menevät jopa poikki, Swannien vaikutuspiiristä kertoja ei kuitenkaan pääse niin vain. Swanneilla vierailee myös rouva Bontemps, jonka sukulaistyttö Albertine mainitaan pariinkin otteeseen – mutta kertoja ei vielä tässä vaiheessa Albertinesta innostu.    Proust jatkaa tyylilleen uskollisena, teksti virtaa vuolaasti sivu toisensa perään. Teksti on vähän raskasta lukea, mutta kaunista. Kovin suuresti tässä ei tapahdu – kirjan keskeisimmät tapahtumat on äkkiä listattu – mutta toisaalta pieniä käänteitä on siellä ja täällä ja jos kovin pintapuolisesti lukee, kaikenlaista voi jäädä huomaamatta. Kuten vaikkapa kertojan Gilberten kanssa painiskellessaan saama orgasmi. Kadonnutta aikaa etsimässä on edelleen kiehtova teos. 

Oikein vetävä kauhujännäri. Hyvä annos Stephen Kingiä edelleen, kuten edellisessäkin kirjassa. Pienessä hiilikaivoskaupungissa Englannissa on tapahtunut synkkiä asioita ja tapahtuu edelleen. Vanhat koulukiusaajat porskuttavat kunnanvaltuustossa. Joe Thornen on silti palattava paikalle, koska jotain jäi kesken.

Painostavaa tunnelmaa, lapsuuden kauhuja, kaikki herkut. Oikein toimiva juttu. Meillä tämä on kirjastossa lyöty dekkareihin, mutta kauhuhylly olisi parempi valinta, ei tässä nyt varsinaisesti mitään dekkarielementtiä ollut.

Romantasia on romantiikkaa ja fantasiaa yhdistävä genre, joka on 2020-luvun aikana noussut suureen menestykseen. Kirjat ovat fantasiakirjallisuutta, jossa romantiikka on hyvin vahvassa osassa tarinaa. Tätähän on tehty jo pitkään ja genrellä on yhteytensä esimerkiksi yliluonnolliseen romantiikkaan, jota edustavat monet tutut vampyyritarinat, mutta nykymuodossaan genre on suunnattu enemmän aikuisille lukijoille, kun aikaisemmin kohderyhmää olivat enemmän nuoret ja nuoret aikuiset.    S. K. Rostedtin esikoisteos Kahden veren tytär edustaa kotimaista romantasiaa. Moorna-trilogian avausosa sijoittuu Remenan fantasiamaailmaan, jota asuttavat ihmiset ja haltiat. Pääosassa on puoliverinen Moorna. Ihmiset pelkäävät ja haltiat halveksuvat puoliverisiä, mutta on heitäkin, joita kielletty kiehtoo: Moorna työskentelee Kuninkaankaupungissa luksusprostituoituna ja on päässyt itse kruununprinssi Falcon suosikiksi.    Maailmassa on ihmisten ja haltioiden lisäksi myös demoneita. Ne karkotettiin demonisodissa Tuoneen, mutta eiväthän ne siellä pysy. Valtakunnan metsissä hiippailee demoneita, joita ihmiset ja arohaltiat metsästävät. Kuningas järjestää juhlissa poikkeuksellisen rituaalin: juhlissa uhrataan seremoniallisesti demoni. Moornakin on pakotettu todistamaa, vaikka vanha ja julma rituaali aiheuttaa hänessä vaikeasti selitettäviä, mutta varmasti epämiellyttäviä tuntemuksia.    Vaikeasti selitettäviä tunteita aiheuttaa myös Caidas, kaupunkiin ilmestynyt komea, mutta käytökseltään vastenmielinen haltia. Kun hovin kieroilut ja yllättävät käänteet saattavat Moornan ja Caidaksen yhteen ja pakomatkalle pois Kuninkaankaupungista, jännite kehittyy. Elämä Punaisen hovin prostituoituna ei ole aina ollut helppoa, mutta raskasta sekin on, kun Moorna joutuu väkisin revityksi tutuista ympyröistään keskelle koko valtakuntaa uhkaavaa katastrofia.    Kirjan pääparin välille rakentuu tietysti romanttistakin jännitettä, jossa on tosin ripaus vähän epämiellyttävää Tukholma-syndrooman sävyä. Romantiikka olisi yleensäkin kuumempaa, jos siihen ei liittyisi pakottamista, alistamista ja väkivaltaa. Fantasiatarinana Kahden veren tytär on riittävän mielenkiintoinen, jotta aion palata Remenaan sarjan toisen osan myötä, mutta kuumana romantiikkana Kahden veren tytär ei toiminut yhtä hyvin. Moornan kehitys kirjan aikana on mielenkiintoista seurattavaa, mutta jotkut kirjan juonenkäänteet ja maailman toimintaa liittyvät asiat jättivät lähinnä hämmentyneen olon.    Esikoisteokseksi – ja ymmärtääkseni aikamoisella kiireellä viimeistellyksi sellaiseksi – Kahden veren tytär toimii kuitenkin aivan riittävän hyvin. Tarinan parissa viihtyi kyllä. Sisältönsä puolesta Kahden veren tytär pyörii jossain nuortenkirjan ja aikuistenkirjan välimaastossa. Mukana on seksiä ja synkkiä sävyjä sen verran, ettei tätä nyt ihan nuortenkirjaksi tekisi mieli laskea, mutta toisaalta seksin kuvailu on sen verran epämääräistä, että voi tätä young adult -lukijakunnallekin harkita. 

Fascinating. This book fleshes out the world of [b:Wool 12287209 Wool (Wool, #1) Hugh Howey https://d.gr-assets.com/books/1327889474s/12287209.jpg 17263666], explaining what happened before the previous novel. Then it moves on to events after the first book, so it's both a prequel and a sequel. If you liked the first book, this is a must.

A small episode in the series, bringing together the Drew kids from the first book and Will Stanton from the second book. The team is back in Trewissick, Cornwall, because the Grail they found in the first book has been stolen by the Dark. The Grail must be retrieved. But what is the significance of the ceremony of the Greenwitch?

Oivallinen! Varhaista tuotantoa, mutta onhan tämäkin vallan hieno. Alku on vähän hitaanpuoleinen, kuten minua varoiteltiinkin, mutta loppua kohden kirja pääsee vauhtiin ja mielenkiintoisia käänteitä riittää.Tästä sukutarinasta ei draama kesken lopu, sitä haetaan tarvittaessa lisää vaikka historian pyörteistä.Tämän jälkeen on selvää, että [b:Museon kulisseissa 10273677 Museon kulisseissa Kate Atkinson https://images.gr-assets.com/books/1427809383s/10273677.jpg 29415] pääsee lukulistalle piakkoin ja Kate Atkinson nousee kyllä korkealle luotettavien, tasalaatuisten kirjailijoiden listalla.

Olihan hieno. Loppua kohden juttu nivoutui kasaan oikein mukavasti ja lukija palkittiin sopivalla annoksella selkeyttä ja mysteeriä. Kauniisti kirjoitettu kaikin puolin, kuten edeltäjänsäkin. Alkuun saa ihmetellä, miten asiat liittyvät yhteen, mutta kaikkeen löytyy vastauksia kirjan edetessä, ja uusia kiinnostavia näkökulmia.

Veka oli mitä mainioin päähenkilö, mukava kun päähenkilöinä näkee vähän vaikeita ja kompleksisia ihmisiä, eikä vain helppoja ja vaivattomia sankareita.

“Pitkä ja arvaamaton.”

Oikein hyvä lopetus trilogialle, johon olen suhtautunut hiukkasen välinpitämättömästi – tämäkin lojui hyllyssä varmaan pari kuukautta ennen kuin sain luettua. Mutta sittenpä luinkin yhdessä illassa ja tarina veti kyllä mukaansa tehokkaasti.

Ilmastonmuutoksen jälkeistä maailmaa, mutta ei mitenkään liian ahdistavasti. Konevastarinta joutuu pohtimaan, ovatko ne ihmisten toimintaa hallitsevat tekoälykoneet sittenkään ihan mahdottoman kamala juttu – onko vaihtoehto kenties pahempi.

Tehokas juttu.

Alkuun aihevalinta vähän ihmetytti – miksi suomalainen kirjailija tekee esikoisteoksensa tällaisesta aiheesta? Vaan mikäpä siinä, kyllä suomalainenkin saa näin amerikkalaisesta aiheesta kirjoittaa. Syvän maan juuret nimittäin toimii ja vetää puoleensa.

Aluksi ei ollut selvää, miksi Ernestistä tai Newpinestä olisi pitänyt välittää, mutta kun 1930-luvun tragediat ja niiden vaikutukset 40 vuotta myöhemmin alkavat avautua kirjan edetessä, jännitys tiivistyy loppua kohden juuri kuten tällaisessa lukuromaanissa pitääkin. Lopputuloksena oli mukavan intensiivinen kirja, joka hyödyntää syvän etelän asetelmaansa tehokkaasti.

Hyvä tarina, siis, ja sitähän kirjassakin nimenomaan haetaan.

(Pienen anakronismin bongasin: Ernest hankkii 1930-luvulla vinyylilevyjä. Savikiekkojahan niiden pitäisi olla, vinyylilevyt keksittiin vasta vuonna 1948. Jäin myös miettimään, olisiko syvän etelän perheessä, jossa palvelijat hoitavat keittiöhommat, todella ollut jääkaappia jo 1930-luvulla – jääkaappi yleistyi kyllä nimenomaan 1930-luvulla, mutta ehkä ennemmin keskiluokkaisissa perheissä, joissa ei ollut palveluskuntaa. Mutta nämä ovat pieniä.)

Leppoisia, tarkkanäköisiä ja kiinnostavia huomioita Bretagnesta, jossa ranskalainen elämänmeno saa oman paikallisen vivahteensa. Outi Nyytäjä on hyvä kirjoittaja, jolla on silmää draamalle ja elämän maukkaimmille yksityiskohdille.

Heinäpaali roihuaa on kepeää luettavaa, jutut ovat muodoltaan lähinnä kepeitä lehtikolumneja. Niistä kuitenkin avautuu pidempää draaman kaarta, kun samat aiheet ja henkilöt kohdataan uudestaan.

Miellyttävä kirja, tästä tuli hyvä mieli.

A skillfully written story of interesting characters and a monument to an atrocity that shouldn't be forgotten. Well done, but in the end left me slightly cold, the book felt a bit distant.

Suomenruotsalainen runoilija Edith Södergran (1892–1923) kuoli nuorena, mutta jätti pysyvän jäljen suomalaiseen runouteen. Hänen esikoiskokoelmansa Dikter oli ensimmäinen Suomessa julkaistu kokonaan vapaamittainen runokokoelma ja sen kuvakieli poikkesi totutusta. Södergran oli modernismin, futurismin ja symbolismin ääni.

Tähän kokoelmaan on koottu valikoima Södergranin runoja koko tuotannosta, alkaen esikoiskokoelmasta ja päättyen aivan viimeisiin runoihin ennen Södergranin kuolemaa. Runot ovat Uuno Kailaan suomentamia. Tämä valikoima näyttäisi olevan sama, jonka on alunperin julkaissut Tulenkantajain osakeyhtiö vuonna 1929 ja näköispainoksena Kirja kerrallaan vuonna 2004 ja Ntamo vuonna 2013.

Södergranin runous on siinä määrin modernia, että vaikka Kailaan suomennoksessa tiettyä vanhahtavuutta onkin, runot tuntuvat kuitenkin valtaosin ajattomilta. Södergran on kohtalokas, dramaattinen, jopa pateettinen. On helppo lukea runojen synkkyyteen ja tyhjyyteen runoilijan tuberkuloosia ja köyhyyttä. Toisaalta viimeiseksi jääneessä, postuumisti julkaistussa Maa jota ei ole -kokoelmassa on jotain rauhallisuutta, loppuunpääsemistä.

Mustasta ei tule koskaan valkoista –
kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,
ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.
Mutta se päivä on tuleva,
jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan
ja kaikki on hiljaa –
silloin ei ole jäljellä muuta
kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.
Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.
— “Eräs elämä”

Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
— “Elämä”

Historiallinen murhamysteeri 1400-luvun Firenzessä. Valtaosa henkilöistä on todellisia historiallisia henkilöitä; Pekka Matilainen on opiskellut klassista filologiaa ja perehtynyt aikakauteen perinpohjaisesti. Tuloksena on historiallisesti uskottava romaani mielenkiintoisesta aikakaudesta. Vielä kun juoni olisi ollut jotenkin vetävämpi, tähtiä olisi läiskinyt enemmänkin. Nyt arvelen, ettei tästä kovin pysyvää muistoa jää, vaikka olikin mukava luettava.

Vauhdikas ja jännittävä trilleri, jossa riittää kieroja käänteitä ja kylmääviä hetkiä. Paikoin tekniikan puolella mentiin vähän epäuskottavilla linjoilla, mutta ei liikaa; paljon tässä kuvatusta on joka tapauksessa vallan mahdollista ja pelottavaa. Sattumoisin just lukuhetkellä aiheessa oli taas jotain ajankohtaista, mutta vallattomat poliitikkosedät nyt ovat kestoaihe.

Soma lasten lorukirja. Ei nyt ihan Kirsi Kunnaksen veroista loruttelua, mutta ihan mukavasti soljuvia riimejä ja pienille lapsille hyvin sopiva selkeä, värikäs ja iloinen kuvitus.

Luen kustantamojen kirjaluetteloita läpi. Pohjoismaisia dekkareita julkaistaan paljon; niin paljon, että luetteloista ohitan ne tavallisesti suomatta niille sen suurempaa ajatusta. Toisinaan niitäkin kannattaa kuitenkin huomioida tarkemmin. Islantilaisen Ragnar Jónassonin (s. 1976) rikosetsivä Hulda Hermannsdóttirista kertova trilogia sai sen verran paljon kehua ja kiitosta, että katsoin sen lähemmän tutustumisen arvoiseksi. Nyt kun trilogian kolmaskin osa on luettu, voi tyytyväisenä todeta, että kyllä tosiaan kannatti.

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Pimeys (Dimma, 2015) ja Saari (Drungi, 2016) ilmestyivät 2021. Tämä kolmas osa Sumu (Mistur, 2017) ilmestyi 2022. Trilogialla on heti lähdöstä lyödä pöytään jippo, joka on siinä määrin yksinkertainen, että ei voi kuin ihmetellä miksei sitä ole käytetty enemmän. Trilogia juoksee nimittäin kronologisesti väärään suuntaan. Ensimmäisessä osassa päähenkilö Hulda on juuri jäämässä eläkkeelle, toinen osa katsoo Huldan elämään kymmenen vuotta aikaisemmin ja tämä kolmas osa vielä kymmenen vuotta taaksepäin. Kun tämän kolmannen osan lopussa Hulda pohtii ”Hän oli melkein neljänkymmenen. Missä hän olisi kymmenen vuoden kuluttua? Tai vaikka kahdenkymmenen?”, lukija tietää. Palataan tähän asiaan myöhemmin.

Sumun tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen 1987–1988. Ragnar Jónasson kertoo jälkisanoissaan halunneensa aina kirjoittaa jouluaikaan sijoittuvan rikosromaanin. Lukijalle esitellään Islannin itäisillä syrjäseuduilla sinnittelevä pariskunta Einar ja Erla, jotka viettävät joulua maatilallaan kaukana kaikesta. Lumi on sulkenut tiet, joten ihmisten ilmoille pääsee vasta viikkojen päästä. Luvassa on pimeä, hiljainen joulu. Ovelle kuitenkin koputetaan ja lumen keskeltä sisään astuu eksynyt mies, joka tarvitsee Einarin ja Erlan apua. Tästä alkava tapahtumakulku johtaa kuolemantapauksiin. Toisena rikostapauksena Hulda tutkii kadonneen nuoren naisen tapausta. Välivuotta pitävä nuori nainen on lähtenyt kiertämään Islantia, eikä hänestä ole kuulunut mitään liian pitkään aikaan.

Huldalla on omassa elämässäänkin vaikeuksia. Pitkin trilogiaa Hulda joutuu kamppailemaan asemastaan poliisissa. Hulda kokee tarvetta tehdä kovasti töitä, näyttää olevansa yhtä hyvä kuin miehet. Kotona odottaa tytär Dimma, joka oireilee jotain. Onko kyse vain teini-iän mukanaan tuomista vaikeuksista, vai voiko tyttärellä olla jotain isompaa ongelmaa? Sitä Hulda joutuu miettimään, mutta silti työt kutsuvat. Ahkerasti töitä paiskiva mies Jónkaan ei juuri ennätä Dimman huoliin puuttua.

Itse rikosjuonissa ei ole mitään ylenpalttisen kekseliästä. Onhan näitä rikoksia nähty. Ragnar pyörittelee ratkaisut kuitenkin taidokkaasti pakettiin tiiviisti, mutta kiiruhtamatta. Trilogiassa rikokset eivät ole mustavalkoisia, vaan harmaan sävyjä ja moraalisia epävarmuuksia on kiedottu mukaan reippaasti. Niin tässäkin tapauksessa: kuolemantapaukset ratkeavat, mutta saavatko syylliset ansionsa mukaan? ”Sellaista tämä työ vain toisinaan oli: peliä, jota pelattiin päivän ja yön hämärillä rajamailla. Voitto ei maistunut milloinkaan kyllin makealta, työ ei tullut koskaan oikeaksi valmiiksi. Kehuja tai palkintoja oli turha odottaa. Arvoitus oli ratkaistu, mutta ketään ei kiinnostanut. Tai tällaista se ehkä oli hänellä, naisella miesten maailmassa, toisin kuin hänen kollegoillaan.” Ragnar Jónasson on erittäin taitava kirjoittaja.

Palataan vielä koko trilogiaan. Voisihan nämä kirjat lukea toisessakin järjestyksessä. Toisihan se tapahtumiin yllätyksellisyyttä, kun Huldan kohtalo ei ratkeaisi ensimmäisessä kirjassa. Toisaalta, minä nautin trilogiasta nimenomaan tässä järjestyksessä. Tässäkin osassa on pahaenteistä maalailua. Jotain synkkää on tekeillä, mutta Hulda ei tiedä mitä. Lukijapa tietää, ja se tekee kirjasta jotenkin vieläkin terävämmän ja vaikuttavamman. Voi kun Hulda vain tietäisit...

Trilogian ensimmäisen osan suomensi Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista. Kaksi myöhempää osaa ovat Oona Nyströmin kädenjälkeä englanninkielisten käännösten kautta. Välikielen käyttö ei tunnu haittaavan. Nyströmin suomennos toimii hyvin ja kantaa tunnelmaa tehokkaasti. Sumu on herkullisen pahaenteinen ja kammottava kirja.

“Olin aiemminkin ollut yksinäinen, mutten koskaan tällä tavalla”, kuvailee New Yorkissa asumisen kokemustaan englantilainen kirjailija ja kriitikko Olivia Laing. Suuressa kaupungissa yksinäisyys korostuu: ympärillä on miljoonia ihmisiä, joihin ei saa yhteyttä. Nimenomaan väkijoukoissa yksinäisyys, suru seuran puutteesta, kärjistyy.    Yksinäisyytensä keskellä Laing lähti tutkailemaan yksinäisyyden käsittelyä taiteessa. Oman kiinnostuksensa vuoksi Laing keskittyi visuaaliseen taiteeseen ja alkoi etsiä taideteoksia, jotka käsittelevät yksinäisyyttä nykyaikaisessa kaupungissa ja erityisesti New Yorkissa. Pian Laingin huomio laajeni itse teoksista ihmisiin niiden takana: millaista oli näiden yksinäisyyden dokumentaristien oma elämä?    Laing keskittyy teoksessaan erityisesti neljään taiteilijaan: Edward Hopperiin, Andy Warholiin, Henry Dargeriin ja David Wojnarowicziin. Taiteilijat ovat keskenään erilaisia, mutta puhuttelivat silti Laingia. Warhol tunnettiin tavattoman sosiaalisena, mutta eläväisen seurueensa keskellä Warhol oli silti pohjattoman yksinäinen. Toisena ääripäänä on outsider-taiteilija Darger, joka eli chicagolaisessa asuntolassa yksin ja loi siellä lähes täydellisessä yksinäisyydessä hämmästyttäviä kuvitteellisia maailmoja.    Edward Hopper tunnetaan ainutlaatuisena modernin kaupungin yksinäisyyden kuvaajana. Nighthawks-maalaus lienee useimmille tuttu, mutta hänen maalauksiinsa kannattaa tutustua laajemminkin. Wojnarowicz on valokuvaaja, taiteilija ja aktivisti, joka taisteli etenkin AIDS-potilaiden puolesta. AIDS ja homoseksuaalisuus nousevatkin merkittäväksi teemaksi Yksinäisten kaupungissa, samoin New Yorkin kaupungin ja pormestari Rudy Giulianin kamppailu kaupungin ”puhdistamiseksi”.    Näiden päähenkilöiden lisäksi Laing marssittaa kirjan sivuille joukkokaupalla mielenkiintoisia ihmisiä: Andy Warholia ampuneen SCUM-aktivisti Valerie Solanasin, internetyrittäjä Josh Harrisin, laulullaan hätkähdyttäneen Klaus Nomin, valokuvaaja Nan Goldinin...    Yksinäisten kaupunki on upea teos. Siinä Laing tarttuu kipeään aiheeseensa rohkeasti ja taitavasti. Teoksessa yhdistyy henkilökohtainen ja yleinen, taidehistoria ja oma kokemus, yksinäisyyden psykologia ja yksinäisyyden kuvaaminen taiteessa. Yksinäisyyteen sopeutuminen ja sen alle musertuminen, mutta myös taisteleminen ja vastustus. Yksinäisyyteen mahtuu rikkaita maailmoja, ja niihin Laing lukijansa johdattaa Sirje Niitepõldin taidokkaan suomennoksen välittämänä.   

New Yorkiin tullessani olin palasina, ja niin vinksahtaneelta kuin tämä ehkä kuulostaakin, en saavuttanut ehjyyden tunnetta löytämällä uutta ihmistä tai rakastumalla vaan käsittelemällä asioita, joita muut ihmiset olivat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksinäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa. 

Kirjallisuustutkimuksen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen lukulistalla on Minna CanthiltaTyömiehen vaimo, ja kun löysin kirjasta Kariston niteen, jossa on samoissa kansissa Lehtori Hellmanin vaimo, luin sitten molemmat. Ei tämä huono niputus olekaan, sillä teokset käsittelevät hyvin pitkälti samaa aihetta, eli nuoren naisen kehnoa onnea avioliittomarkkinoilla.    Realistisen kirjallisuuden aikakausi suomalaisessa kirjallisuudessa ei ollut kovin pitkä, mutta sitä Minna Canthin ensimmäinen näytelmä Työmiehen vaimo kuitenkin edustaa. Canthilla on myös vahva annos naturalismia: ympäristö ja perimä ratkaisevat ihmisen kohtalon, omilla teoilla ei voi juuri ennaltamäärättyä suuntaa muuttaa, kirjoittaa Päivi LappalainenSuomen kirjallisuushistoriassa. Kovia ovat kohtalot näissäkin teoksissa. Myöhemmissä Canthin teoksissa, kuten Anna Liisassa, näkyy tolstoilaisuuden vaikutuksia ja mahdollisuus ottaa vastuuta omasta elämästään.    Näistä teoksista Työmiehen vaimo on se tunnetumpi. Se kertoo Johannasta, jonka häitä Riston kanssa juhlitaan näytelmän alussa. Johanna on jo valmiiksi huolissaan ja lopulta haluaisi perua kokoa naimisiinmenon, mutta synnin tuskalla peloteltuna alistuu. Samalla Risto juopottelee ja iloitsee tovereineen vaimonsa 600 markan pankkitilistä, jonka vastakirjan on luonnollisesti oitis ottanut huostaansa. Häissä vierailee myös puoliksi romani Homsantuu eli Kerttu, Riston entinen heila ja yleisesti huonona pidetty nainen, jossa yksin Johanna näkee mitään hyvää.    Senhän tietää, mitä tässä käy: ei mitään hyvää. Risto juo kaikki vaimonsa rahat ja Johanna joutuu kituuttaamaan millä kykenee, jotta saa itsensä ja lapsensa ruokittua. Viimeiset lantitkin mies tulee vaatimaan ja sen jälkeen alkaa viekoitella Homsantuuta seurakseen. Seuraa dramaattisia käänteitä, joissa naisille käy kehnosti. Melkoinen pamflettihan tämä on: ei ole vaikea lukea tätä tiukkana kannanottona sekä miesten aviollista ylivaltaa että viinanjuonnin kiroja vastaan.    Lehtori Hellmanin vaimo on pitkä novelli, joka kertoo nuoresta seminaarin opiskelijasta Selmasta. Selma on fiksu nainen, kaunis ja etevä, älykäs ja viehättävä ja aina niin hyvätapainen. Sen huomaa myös lehtori Hellman, seminaarin ihailtu uskonnonopettaja, ja pian Selma saakin lehtorilta kirjeen, jossa tämä kosii. Seuraa pikainen avioliitto ja Selma joutuu ajan tavan mukaisesti jättämään seminaarin kesken ja ryhtymään lehtorin kotirouvaksi ja sukeltamaan tämän ylempiin sosiaalisiin ympyröihin, joissa hän on tottumaton ja kömpelö.    Pian seuraakin melkoinen määrä nöyryytystä ja kärsimystä, lehtori kun osoittautuu avioliitossa aikamoiseksi tyranniksi ja alistajaksi. Osa on aikakauden tapoja ja totunnaisuuksia, osa ihan henkilökohtaista luonteen viallisuutta. Helpolla ei Selma pääse ja Canth tekee kyllä selväksi, miten paljon leppoisampaa elämä ystävien kanssa seminaarissa olikaan. Selma ei voi kuin katsoa sivusta happamana:   

Että he viitsivät, suuret tytöt! Tuo oli suorastaan inhottavaa. Eivätkö he ymmärtäneet, ettei elämä ollut mitään leikintekoa. Mutta he eivät vielä olleet mitään kokeneet. Siitä tuo huikentelevaisuus ja kevytmielinen vallattomuus. He olivat kuin lapset, jotka huolettomina luistelivat yön vanhalla jäällä. 

Työmiehen vaimon

Leeni Tiirakari

Suomen kirjallisuuden historiassa

Työmiehen vaimoa

Project Gutenbergistä

A fascinating collection of short stories. It's very tempting to read these as autofiction, even those where the main character is not called Lucia. They all seem very personal, lifelike and seem to reflect Lucia Berlin's biographical details to some extent. But I guess that would be an easy way out.

In any case, this is an interesting look into alcoholism, some pretty weird life choices, being a single parent, doing low-end jobs to scrape a living. Miserable at times, but all the time very well written.

Go on yksi keskeisimpiä lautapelejä pelaamisen historiassa. Pelillä on ikää tuhansia vuosia ja se on edelleen hyvin suosittu. Suomessakin tätä kiinalaistaustaista, Japanissa kukoistukseensa noussutta peliä on harrastettu vähintään 1970-luvun lopusta lähtien. Kovin monta suomenkielistä opaskirjaa siitä ei ole kuitenkaan kirjoitettu; toistaiseksi tuorein perusjohdatus gohon on tämä vuonna 2008 ilmestynyt Go : Mikä se on?.    Voi tietysti arvella, ettei suomenkieliselle kirjalle niin suuresti tarvetta ole. Johdatusta peliin  löytyy internetistä vaikka millä mitalla, osin myös suomeksi, mutta kyllähän kirja silti aina on kirja. Go : Mikä se on? on pienikokoinen teos, jossa on vähän yli sata sivua. Mukana on pitkälti esimerkkipelejä ja sensellaista; gon säännöt selittää lopulta hyvinkin kompaktissa tilassa, joten tässä teoksessa päästään säännöistä hieman pidemmällekin strategioiden ja taktiikoiden alkeisiin.    Kirja on käytännössä omakustanne ja sellaiseksi vallan siistiä työtä. Kieliasu voisi olla vähän huolitellumpi, mutta taitto esimerkiksi ajaa asiansa vallan hyvin. Kirjasta ei olekaan liiemmin valittamista: se palvelee tarkoitustaan oikein mainiosti. Se on edelleen oikein käyttökelpoinen työkalu tämän hienon lautapelin haltuunottoon. Ainoa varsinainen vanhentunut kohta liittyy tietokoneiden go-taitoihin, sillä asiassa on tapahtunut räjähdysmäistä kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana. 

Kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa asuu Elsa, joka kasvattaa tomaatteja ja kerää tulitikkurasioihin muistoja hyvistä päivistä. Neljännessä kerroksessa asuu Tiitus, joka suunnittelee raketteja ja viettää aikaa lemmikkikilpikonnansa kanssa. Mutta mitä ystävykset tekevät, kun kohdalle sattuu huono päivä? Saisiko sen jollain tapaa käännettyä hyväksi, jopa huippuhyväksi päiväksi?    Liettualaisten Kotryna Zylėn ja Inga Dagilėn kuvakirja on poikittain luettava kirja, jossa aukeaman toisella sivulla on aina Elsan näkökulma ja toisella Tiituksen. Elsa on tietysti ylemmällä sivulla, asuuhan hän kerrostalossa ylemmässä kerroksessa. Dagilėn kuvituksessa on paljon pahvinruskeita sävyjä, sillä kuvitustekniikka perustuu pahviaskarteluihin ja piirustuksilla täydennettyihin oikeisiin esineisiin. Lopputulos on hurmaava ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia perehdyttäväksi.    Zylėn kirjoittama ja Urtė Liepuoniūtėn suomentama tarina on sympaattinen. Huippuhyvä päivä on mielikuvituksen juhlaa. Se kertoo, miten huonokin päivä voi luovuuden ja ystävyyden voimalla kääntyä hyväksi. Huippuhyvä päivä on ihana hyvän tuulen lastenkirja, jota on ilo suositella lapsiperheissä luettavaksi. 

Sirpa KyyrösenIlmajuuret oli minulle ensimmäinen tuttavuus – osana Tanssiva karhu -projektiani – ja jätti sen verran hyvät mielikuvat, että kuvastosta bongattu Kyyrösen uusin runokokoelma Talviunia pääsi oitis lukulistalleni.    Nimi viittaa vuodenaikoihin ja nukkumiseen, mikä onkin oikein osuvaa. Kokoelman keskeisimmiksi teemoiksi nousevat unettomuus ja ilmastonmuutokseen kytkeytyvä vuodenaikojen vinksahtaminen sijoiltaan.   

Se tapahtuu nopeasti, se tapahtuu kun aamu ja päivä ja yö
eivät enää vaihdu, tämä on kesä Fimbul-talvea edeltävänä kesänä
minä makaan kanaalla
ja minun ruumiistani jää 

“Tämä lumi, tämä lumisota / tuntuu joltain lumi-inferno on taas tammikuu yhdeksäntoista sataa neljäkymmentä / metriä lunta suomenhevosen selän yli / lumipukuiset nuoret kuin sekunnit / räjähtävät kinoksissa, me ollaan niin elossa”

“Univyöry syntyy, kun unta paikoillaan pitävät voimat eivät enää jaksa pitää unimassaa kaltavalla rinteellä”.

Talviunia

Operaatio ”Kristian Blombergin tuotanto haltuun” saapuu päätökseensä, kun luin tämän Blombergin toisen kokoelman vuodelta 2011. Kauniiden – ja leimallisen poesialaisten – kansien välistä löytyy runoilijan tyyliin sopivaa runoutta, jossa on kepeää aforistisuutta ja toisaalta historiallisten anekdoottien pudottelua ja faktojen noteeraamista.   

Kaikesta huolimatta se yllättää hitaasti, varmuus, ettei ensimmäisen valokuvaan taltioidun henkilöllisyyttä tiedetä (1838). 

Louis Daguerren

Boulevard du Temple

Itsekseen muuttuva

kuten on vaikeasti hyväksyttävä tosiasia, että salapoliisikertomuksen lajityyppi versoaa ihmisoikeuksien julistuksesta (1789). 

Itsekseen muuttuva

Napakka perusteos aiheesta. Jos et tiedä aiheesta mitään ja luet tämän, olet ihan hyvin kartalla siitä missä mennään. Pieneen kirjaan mahtui monipuolisesti näkökulmia: pakohuoneiden pelaajan ja pakohuoneyrittäjän näkökulmat, vähän pohdiskelua pakohuoneiden suunnittelusta ja kuluttajakokemuksesta, ajatuksia pakohuoneiden käyttämisestä työelämässä ja vapaa-ajalla. Valmiit pakohuoneen käsikirjoitukset muutamaan eri tarkoitukseen olivat oikein hyvä idea.