When We Cease to Understand the World
Ratings123
Average rating4.1
This was a fun, unique and interesting read. It is a work of fiction that builds on real people, their lives and ideas.
These people the book writes about are 20th century scientists. The geniuses of that era. The author describes how even the brightest minds, when peering into the abyssal depths of the physical laws of our world, go absolutely insane.
I found the prose very nice although I will be confused sometimes at the depth of writing the author is employing. Especially when it comes to describing the abstract mathematics or scientific ideas.
Every paragraph in this book, aside from the Prussian Blue chapter, is a blended mix of fact and fiction. It would have been nice to somehow know which part is fact, and which is fiction.
An entertaining read nevertheless, and I still feel like I learned something about the wild world of physics in the 20th century in a fun way.
This is a fictional account of the developments of mathematics and physics that allow forte formulation of quantum theory. The explanation of the mathematics and physics is fairly simplistic as the average reader does not have the necessary background to delve very deeply into the subject matter (calculus,non-linear algebra, matrix algebra, etc.). Having said that I think that some of the science has been over simplified. I only regret is that quantum theory has advanced even more and there is a group of scientists that think that the theory is incomplete or completely wrong. As Lee Smolin (author of The Trouble with Physics) is quoted saying "I am convinced that quantum mechanics is not a final theory. I believe this because I have never encountered an interpretation of the present formulation of quantum mechanics that makes sense to me. I have studied most of them in depth and thought hard about them, and in the end I still can't make real sense of quantum theory as it stands."
Really interesting book — hard to know what's real vs. fiction but it's enjoyable nonetheless. Would appreciate if it were more technical in certain parts, e.g., the chapter on Grothendieck. It also felt like a meditation on Germany's history in the 20th century, given how many of the book characters are German.
4 звезды только потому что мужчина пишет про других мужчин, но очень и очень неплохой
“Un verdor terrible” de Benjamín Labatut es un libro que cautiva con su particular forma de narrar los sucesos a través de una prosa rítmica y fantástica, Labatut desafía los límites de la realidad y nos adentra en las vidas de científicos trascendentales del siglo XX a través de aromas y colores.
Un pasaje literario que nos sumerge en un mundo donde el conocimiento y “lo humano” se mezclan ya sea para crear “el progreso” o “el terror”, es un viaje fascinante a través de la mente de los científicos y sus descubrimientos, donde la vida y la muerte se entrelazan en una danza inquietante.
** spolier alert **
Nos describe el dulce olor a almendras que emite el cianuro, veneno que los altos líderes del Reich saborearon en sus momentos finales. También se explora la fragancia utilizada en Auschwitz en las cámaras de gas, cuyo origen se encuentra en el azul de Prusia. Este color, creado por Johann Jacob Diesbach en busca del tono original del cielo, terminó siendo la base del cianuro de hidrógeno. Fritz Haber, el padre de la guerra química, utilizó este gas mortífero para elaborar el pesticida Zyklon, empleado por los nazis para asesinar a miles de personas.
Karl Schwarzschild, astrónomo y físico, envió a Albert Einstein la primera solución exacta a las ecuaciones de la teoría de la relatividad general. Sin embargo, su reconocimiento llegó décadas después. Alexander Grothendieck, el príncipe ilustrado de las matemáticas, se adentró en espacios infinitos y aún vaga con sus axiomas. Erwin Schrödinger, quien puso orden al caos del mundo cuántico, sufrió un ataque de alergia al polen que deformó su rostro. Werner Heisenberg, creador del principio de la incertidumbre.
I didn't fully understand the mathematical and scientific concepts in the book, but you don't really need to. It's the scientist's descent into madness, obsession, and destruction that's really gripping. It also really helped that the last chapter really tied everything together.
Ensimmäisen kerran kuulin Maailman kauheasta vihreydestä haastateltuani teoksen suomentajaa Antero Tiittulaa muista aiheista. Tiittula oli silloin saanut suomennoksen juuri valmiiksi ja kuvaili kirjan yhdistelevän ”ennakkoluulottomasti tieteenhistoriallista esseetä ja kaunokirjallisia keinoja luodatessaan tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapintaa”. Tämä on itse asiassa oivallinen kiteytys. Teoksen kirjoittaja Benjamín Labatut (s. 1980) on chileläinen, mutta syntynyt Alankomaissa ja varttunut Haagissa, Buenos Airesissa ja Limassa. Chileen hän muutti vasta 14-vuotiaana. Jo ensimmäinen novellikokoelma, vuonna 2010 ilmestynyt, La Antárctica empieza aquí (”Antarktis alkaa tästä”) voitti palkintoja, mutta varsinainen kansainvälinen läpimurto tuli tällä teoksella, joka pääsi kansainvälisen Booker-palkinnon ehdokkaaksi. Maailman kauhea vihreys on romaani, mutta ei kuitenkaan aivan perinteinen kaunokirjallinen teos. Laskisin sen itse ensyklopedisen romaanin kategoriaan, siis teoksiin, jotka ovat muodoltaan ja rakenteeltaan kaunokirjallisia, mutta keskittyvät silti tiedon välittämiseen. Wikipedian mukaan Labatut on kuvaillut teoksen koostuvan ”esseestä (joka ei ole täysin puhdas), kahdesta novellista jotka yrittävät olla olematta novelleja, pienoisromaanista ja puoliomaelämäkerrallisesta proosankappaleesta”. Teos pyörii joka tapauksessa luonnontieteiden ympärillä. Se alkaa Hermann Göringin sormen- ja varpaankynsistä, joiden havaittiin Nürnbergin oikeudenkäyntien alla olevan kirkkaanpunaisia. Göring tuomittiin kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan syanidikapselilla, kuten niin moni muukin natsijohtaja. Syanidista päästään preussinsiniseen, ensimmäiseen moderniin synteettiseen pigmenttiin, jonka maalinvalmistaja Johann Jacob Diesbach keksi vahingossa yrittäessään luoda keinotekoista karmiininpunaista. 1782 Carl Wilhelm Scheele sekoitti preussinsinistä lusikalla, jossa oli rikkihappoa, ja tuli luoneeksi preussinsinihapon eli syanidin. Tästä päästään parin mutkan kautta ensimmäisen maailmansodan taistelukentille, joilla taistelukaasut tekivät kammottavaa työtään. Kaasuaseiden taustalla oli kemisti Fritz Haber, joka julistettiin sodan jälkeen sotarikolliseksi, mutta voittipa hän myös kemian Nobelin ennen sotaa kehittämästään keksinnöstä, joka mullisti ihmiskunnan kohtalon: Haber keksi, miten typpeä eristetään suoraan ilmasta. Tämä Haber-Bosch-menetelmä on ollut ratkaisevassa asemassa modernin maailman mahdollistajana. Tämä kaikki teoksen ensimmäisellä 30 sivulla! Labatut vyöryttää ”Preussinsininen”-osiossa sotimiseen liittyvää tieteenhistoriaa tarmokkaasti. ”Sydämen sydän” -osio vaihtaa sitten aihetta matematiikkaan: se aloittaa Shinichi Mochizukin blogissaan julkaisemasta todistuksesta lukuteorian abc-konjektuurille. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut ymmärtämään Mochizukin todistusta. Tästä päästään luontevasti toiseen matemaatikkoon, Alexander Grothendieckiin, jonka eriskummallisessa elämänkaaressa riittääkin ihmeteltävää. Sen jälkeen seuraa osio ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa”, jonka mukaan kirjan englanninkielinen käännös on nimetty (onneksi suomennos seuraa alkuteosta ja on nimetty Fritz Haberia kauhistuttaneen tulevaisuudenkuvan mukaisesti). Tämä osio käsittelee lähinnä Erwin Schrödingeriä,Werner Heisenbergiä ja kvanttimekaniikan syntyvaiheita. Kvanttimekaniikka osoittautui monille tieteilijöille hyvin vaikeaksi ajatukseksi niellä. Kuten Einstein, kvanttimekaniikan vihollinen, luonnehti: ”Tämä kvanttimekaniikan teoria tuo hieman mieleen jonkun liian älykkään harhaluuloisen hourailut. Se on varsinainen epäjohdonmukaisten ajatuksien koktaili.” Tässä teoksen osiossa on enemmän kaunokirjallista ainesta mukana kuin ”Preussinsinisessä”, Schrödingerin ja Heisenbergin vaiheista kerrottaessa on mukana enemmän elämäkerrallisen romaanin puolelle kallistuvaa ainesta. Loppusanoissaan Labatutkin toteaa, että ”Preussinsinisessä” on yksi fiktiivinen kappale, muissa sitten enemmän. Teoksen lopussa on vielä pieni osio ”Yön puutarhuri”, joka lienee se ”puoliomaelämäkerrallinen proosankappale”. Kokonaisuus jättää vähän pyörittelemään päätään: ei tästä mitään kovin yhtenäistä kokonaisuutta rakennu, eli vähän jää hajanaiseksi. Jos teoksesta haluaa jonkun yhden punaisen langan saada nyhdettyä esiin, se lienee juurikin se Tiittulan mainitsema ”tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapinta”, jolla monet teoksen esittelemistä tieteilijöistä liikkuvat. Ihmiskunnalle hyödyllisestä tieteestä on lyhyt matka kammottaviin joukkotuhoaseisiin, ja matematiikan ja kvanttifysiikan ytimessä voi piileskellä kauhuja, jotka järkyttävät liian syvälle tutkivia mieliä. Edistyneessä tieteessä on aina vaarana löytää jotain sellaista, mitä löytäjän mieli ei enää kestä. Onhan tämä myös aikamoinen kokoelma kuuluisien miesten elämäkertoja. Naiset jäävät Labatutin tieteenhistoriallisessa katsauksessa aivan sivuosaan. Kun kuvauksen kohteena on lähinnä mieleltään järkkyneitä tai kammottavuuksien parissa puuhastelleita tutkijoita, lieneekö sitten suurikaan menetys, ettei joukossa naisia ole. En käy teosta tästä tuomitsemaan, kunhan totean, että näin on. Vaikka teos kaunokirjallisuudeksi onkin luokiteltu, on selvää, että sen nimittäminen romaaniksi on jokseenkin harhaanjohtavaa. Varsinkin juonellista romaania etsivälle Maailman kauhea vihreys on takuuvarma pettymys. Jos sen sijaan nauttii asioiden väliltä löytyvistä yllättävistä yhteyksistä ja on kiinnostunut tieteenhistoriasta, teos tarjoaa suhtkoht tiiviissä mitassaan – parisataa sivua, eikä edes erityisen pientä pränttiä – paljon pureskeltavaa. Minulle kirjan parasta antia oli sen alkupuoli. Varsinkin ”Preussinsinisen” oivaltavaa ja vetävää tiede-esseetyyliä olisin lukenut mieluusti koko kirjan mitalta. Se on aivan ihastuttavaa. ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa” olisi kenties maistunut paremmin tällä tyylillä; nyt elämäkertaromaanin otteella käsiteltynä se ei vetänyt aivan yhtä tenhoavasti. Ei silti huono sekään. Labatutilta on ilmestynyt vuonna 2021 teos La piedra de la locura, joka kuvausten perusteella liikkuu vähän samankaltaisten aiheiden parissa: on Lovecraftin atavistista kauhua, David Hilbertin radikaalia logiikkaa ja Philip K. Dickin uniharhaista menoa, yhdistettynä Hieronymus Boschin samannimiseen tauluun, jossa potilaan aivoista leikataan pois hulluuden kiveä. Saapa nähdä, saadaanko tätä esseeteosta suomeksi.
A (partly) fictional retelling of how some real-world mathematicians and scientists came across their discoveries which reshaped or otherwise shed light on concepts foundational to humanity.
Still not sure how I feel about this book - while well written, I often got fixated on figuring out what was truth and what was dramatized or outright fiction. If you can look past that easily, this would be an excellent read.
This is darker than I thought it would be. The book started very strong but when we get to the chapter named ‘When we cease to understand the world' the semi-biographies fizzled out as methodical and the same formulaic all over. These parts also annoyed me because the author acknowledged that the % of fiction progresses as we get more into the book so IDK if he had made up the existential crisis and having sex with anybody and having erotic dreams about random people common for many of the quantum mechanics pioneers
I was also not satisfied that he didn't mention any of the female scientists associated with ww1 and ww2 eras.
Now if I consider all of these opinions then I have to say that other than the unsavoury part in the middle it was very interesting. Although I am not a fan of fast-paced work the transition was smooth so I will not consider this as folly.
3.5 stars out of 5, I thought I would like it much more than this
Los caminos de la ciencia exacta y del arte -de la literatura en particular- no suelen cruzarse a menudo. En un esfuerzo que no creo vano, Labatut intenta acercar ambas disciplinas. Lo hace contando historias, muy interesantes ellas, de grandes referentes de la ciencia y de grandes descubrimientos científicos.
A través de las narraciones de Labatut, uno comienza a vislumbrar un patrón: grandes genios que llegan a desarrollar grandes ideas pero a un precio alto: jornadas de trabajo sin fin, obsesión, enfermedad, ostracismo, sufrimiento y en algunos casos patologías psiquiátricas. Todo ello en pos de alcanzar el desarrollo de esa idea, para que ese embrión surgido de la curiosidad se transforme en un logro científico inédito en la historia.
Cuando leo algo de ámbitos que me son ajenos, tiendo a comparar con lo que conozco. En mi caso, hacer esta comparación le agregó un enorme valor a la lectura. Y es que resulta muy interesante advertir como el proceso de un descubrimiento científico en poco difiere del proceso creativo de un artista. Pero más interesante aún resultó advertir que, en definitiva, de lo que se trata en ambos ámbitos es de trabajar -casi obsesivamente- en pos de encontrar la creatividad o la inspiración necesarias para llegar a aquel gran descubrimiento o aquella gran obra maestra.
A nivel literario, creo que Labatut se queda corto con el componente ficcional en las dos primeras narraciones, que por suerte no escasea luego en la historia de Schrodinger y Heinsenberg.
This is one of the very few books I'm not finishing. Let me explain why: The problem with this one is that [a:Benjamín Labatut 5343297 Benjamín Labatut https://images.gr-assets.com/authors/1601105305p2/5343297.jpg] introduces the history of an invention to us. Let's take the first story on “Prussian Blue” as an example:Labatut starts by shortly describing the invention itself and what lead to it. He then proceeds to tell us about the inventor(s) and how they relate to each other and the world. Labatut does this, and that's my first issue, at break-neck speed. He drops name after name after name and forms connections between them in rarely more than a single sentence. It's exhausting and not very illuminating.Much worse, though, whenever there's insufficient historical evidence Labatut chooses the most lurid and raciest possible explanation. For example Fritz Haber's (Haber played a most prominent role in chemical warfare) wife, Clara Immerwahr, did commit suicide - but the reasons are unclear. Immerwahr's marriage to Haber was unhappy on many levels and she may or may not have been against World War I - there are conflicting accounts.Labatut, though, decides to paint her as condemning Haber for perverting chemistry and killing herself about that.If there are two possible conclusions, it's always the sensationalist one Labatut chooses. Even in that first story, in which the author claims is only one fictionalised paragraph, there are a lot of instances in which Labatut takes great liberty at recounting the details of his subject.Last but not least, I do not like the ambivalent form: Labatut writes as if presenting established historicals facts but on the other hand takes literary freedom especially in later stories without clearly marking such occasions - what's true and what's his artistic license? Unless you take the time and actually research the subject matter yourself, you won't know. And you'll never know at which points Labatut overly simplifies the facts or goes on to embellish them.»The quantity of fiction grows throughout the book; whereas “Prussian Blue” contains only one fictional paragraph, I have taken greater liberties in the subsequent texts, while still trying to remain faithful to the scientific concepts discussed in each of them.«This book isn't really about scientific concepts, though, but about the societal and historical implications of those concepts and how they influenced their inventors and the world. That - without embellishments and fictionalised parts - could be a truly interesting read.The way this book is written, though, is just a wild, high-speed ride through selective and partly fictionalised history. That's not for me.One star out of five.Blog Facebook Twitter Instagram Ceterum censeo Putin esse delendam
Fast paced stories with high literary values. Does justice to the science while exploring the craziness that is brought into and out of the acts of discovery.
At some point while reading these stories of scientists gone mad on the destructive and existential quandaries of their discoveries, I was totally spellbound by the increasingly insane tale of this mathematician I'd never heard of before, I remembered the sleeve text mentioning that this book exists between fact and fiction, and I started to question if he even was real.
He was. And this book was exquisite.
Though, I would have also gone willingly on this journey if everything had been made up.
Primera mitad: historias aleatorias de ciencia nazi, y su más que obvia aplicación en el campo de batalla.
Segunda parte: historia de los científicos involucrados en el primer boceto de la Teoría Unificada de la física, la dualidad onda-partícula y la reconciliación entre la Teoría de la Relatividad General y la Mecánica Cuántica.
Más recomendable, imposible.
When We Cease to Understand the World features an exploration of major scientific advances in the 20th century alongside the idea that genius is often beset by madness. It is important to note, however, that there are increasing fictionalised elements as the book goes on and it becomes hard to determine what is truth and what is fiction. I was unsure how to rate this book because of this. On the one hand, I enjoyed the scientific content whereas on the other hand I would've appreciated more a genuine account of genius vs madness, to see what the real correlation is (if, indeed, there is one).
In order to separate facts from fiction, the onus is placed on the reader to go and do further research to determine what is true and I have two issues with this:
1) I don't read a book in order to be left with the prospect of extensive research to unravel it, and;
2) There is a risk others will not read the Author's Note (noticeably at the end of the book) to see that parts have been fictionalised and continue believing everything within it's pages as truth and fact. In an age of ‘Post-Truth' this is a bit of a risk to take and I felt like the scientific discoveries detailed are diminished because of this.
Otherwise, the book is well written and interesting. It's not too heavy to read and seems to have been translated well.