Mikko Saari

Kovin vähän on A. S. Byattia vielä suomennettu, melkein kymmeneen vuoteen ei mitään. Vuonna 1990 alunperin ilmestynyt Riivaus on Byattin merkittävimpiä teoksia, joten oli korkea aika sekin lukea.

Kirjallisuudentutkija Roland Michell tekee löydön. Hän tutkailee London Libraryssä tutkimalleen 1800-luvun runoilija Randolph Henry Ashille kuulunutta kirjaa. Kukaan ei ole selvästikään kajonnut paksun viktoriaanisen pölyn peittämään kirjaan vuosikausiin, ehkä koskaan, ja Michell löytääkin kirjan välistä pari kirjeluonnosta. Nämä Ashin kirjoittamat kirjeenalut herättävät heti mielenkiinnon, eikä Michell kykene palauttamaan kirjeitä kirjan väliin. Hän ottaa ne mukaansa ja alkaa selvittää, mistä on kyse.

Arkistoista selviää, että kirjeiden viittaamassa tilaisuudessa on ollut paikalla eräs neiti LaMotte, itsekin runoilijana tunnettu. Michell penkoo asiaa ja tulee ohjatuksi Englannin johtavan Christabel LaMotte -asiantuntijan pariin. Maud Bailey johtaa Lincolnin yliopiston naistutkimuskeskusta. Hänelle Michellin on pakko tunnustaa varkautensa. Bailey kiinnostuu kirjeenvaihdosta myös, sillä se mullistaa paitsi Ash-tutkimuksen, myös LaMotte-tutkimuksen. Kaksikko alkaa yhdessä selvitellä kirjeenvaihdon kohtaloa.

Tästä avautuu monitasoinen juttu, jossa toisiinsa kietoutuvat viktoriaanisen ajan kirjalliset salaisuudet ja kirjan nykyhetken käänteet. Michellillä ja Baileyllä on käsissään todellinen jymyjuttu, kunnon tieteellinen skuuppi, jonka he haluavat pitää salassa kaikilta muilta – erityisesti ahneelta amerikkalaiselta Ash-keräilijältä Mortimer Cropperilta – ainakin siihen asti, että he saavat salaisuuden selvitettyä.

Ashin ja LaMotten suhdetta valotetaan myös heidän aikaansa sijoittuvilla katkelmilla, mutta ennen kaikkea viktoriaaninen aika näyttäytyy teoksessa tekstien kautta. Byatt herättää fiktiiviset kirjailijansa henkiin kirjoittamalla heidän tekstinsä: Riivauksessa on sivukaupalla kirjeitä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä. Tämä on lukijallekin paikoin haastavaa, mutta kun tähän vanhahtavaan tekstiin heittäytyy mukaan, huomaa miten se keskustelee kirjan nykyhetken kanssa; taitavasti on Byatt kaiken tämän rakentanut, kuten mestarikirjailijalta sopii toki odottaakin.

Riivaus on raskas, mutta palkitseva kirja; siinä on paljon samaa, mikä tekee myös Lasten kirjasta niin kiehtovaa luettavaa. Hieno teos.

Kun ottaa huomioon, että tämän saa ilmaiseksi e-kirjana, niin pitihän perehtyä. Hyvinkin on hintansa arvoinen! Mainioita kauhutarinoita. En ole suurensuuri zombien ystävä, mutta tässä oli kyllä pari oikein mainiota zombiejuttua, ja hyvää lovecraftilaista virittelyä. Mainio kokoelma.

Onhan tämä edelleen timanttista tavaraa. Vielä ei väsymys paina samalla tavalla kuin joissain muissa lastenkirjasarjoissa, tämä on edelleen skarppia, kekseliästä ja hauskaa. Piirrokset ovat hyviä, tarinassa hauska idea ja kuvat tupaten täynnä ovelia yksityiskohtia. Kyllä toimii!

Kustantamo Laastari on vuonna 2023 perustettu pienkustantamo, joka on erikoistunut terveyttä käsittelevin lasten tietokirjojen julkaisemiseen. Sen ensimmäinen tuotos on tämä Veriputkien matka laboratoriossa. Se on tiivis tarinallinen tietokirja, jossa lapsi sairastuu ja joutuu verikokeisiin, ja kirja kertoo sitten, mitä verikokeessa tapahtuu ja mitä veriputkille sen jälkeen tapahtuu.    Tietohan on paikallaan; harva aikuinenkaan tietää kovin hyvin, mitä verikokeen ottamisen jälkeen tapahtuu. Verelle tehdään jotain kokeita ja lääkäri ilmoittaa sitten tulokset, mutta mitä siinä välissä tarkalleen ottaen tapahtuu? Se selviää tästä tietokirjasta, jossa käydään läpi verinäytteen matka näytteenotosta analyysiin ja laboratorion työntekijät, joita matkan varrella tarvitaan – laitoshuoltajia unohtamatta.    Kirjan kirjoittaja ja kustantamon pyörittäjä Tarja Friman on koulutukseltaan laboratoriohoitaja ja terveystieteiden maisteri, joten faktapuoli on kunnossa. Kirjan lopusta löytyy vielä aikuisille suunnattu tieto-osio, jossa on kuivaa ja yksityiskohtaista asiatietoa. Kuvitus on tiedegrafiikkaan erikoistuneen graafikko Minerva Martinoffin käsialaa ja tyyliltään selkeää, asiallista ja yksityiskohtaista vektorikuvitusta, joka sopii kirjan aiheeseen hyvin.    Lääketieteen saralla on paljon tietoa, jota tuoda maallikoille helposti ymmärrettävässä muodossa. Kustantamo Laastarin tavoite on siis hyvä. Kirjana Veriputkien matka laboratoriossa on kenties kuivahko, enkä ole ihan varma, miten hyvin tämä lapsilukijoihin vetoaa. Aiheesta kiinnostuneille lapsille kirjan asiallinen tyyli voi kuitenkin palvella tiedonjanoa hyvin. 

Orkideat ovat monimuotoisia, kauniita kukkia, ja Janne Ahon valokuvateos tekee niille kunniaa. Tietoakin tarjotaan paljon, jos haluaa muutakin kuin vain katsella kukkien kuvia. Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa näistä monin paikoin uhanalaisista kukista – en tiennytkään, miten monimuotoista on orkideoiden elämä. Kiehtova kirja. Tämä olisi erinomainen kahvipöytäkirja: upea, iso teos, jota on ilo selailla, mutta johon on myös mielenkiintoista uppoutua.

Enpä ole hetkeen lukenut näin vähäsanaista kirjallisuutta. Tässä runokokoelmassa on kaikkiaan noin 350 sanaa; tässä arviossa teoksesta on noin 250 sanaa. Mutta kirjallisuus – ja runous eritoten – ei ole määrästä, vaan laadusta kiinni. Vähäkin riittää, jos sanat on hyvin valittu. ”Parhaat sanat parhaassa järjestyksessä”, kuten Eeva-Liisa Manner sanoi.    Onko Painottomuuteen sitten valittu parhaat sanat? Se on tietysti se vaikea kysymys. Heti alkuun tulee selväksi, että tässä runokokoelmassa paljon merkityksiä saa tyhjä tila, jota on runsaasti. Kirjassa on paljon aivan tyhjiä sivuja, joilta puuttuu jopa sivunumerot. Vähäsanaista runoutta kutsuu herkästi aforistiseksi, mutta aforistinen runouskin tuntuu runsaalta tähän verrattuna. Painottomuudessa on lähinnä irtonaisia sanoja ja ajatuksenpalasia.    Se tietysti istuu nimeen. Tässä kokoelmassa ei ole mitään raskasta, vain silkkaa keveyttä. Ajatukset jäävät kesken, joskus sivu päättyy pilkkuun. Mitä sen jälkeen? Mitä jäi sanomatta? Runominälle voi lukea ajelehtimista, ehkä jopa masentuneisuutta. Kun samalla aukeamalla sanotaan toisella sivulla ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät.” ja toisella ”Joskus mulle ei kuulu vaan mitään.”, ero toisten ja minän välillä piirtyy selvänä.    Niin vähän kuin näillä sivuilla sanotaankin, jonkinlainen tarina Painottomuudesta kuitenkin rakentuu. Tarkkaa lukemista ja pysähtymistä maistelemaan sanoja tämä kokoelma lukijaltaan vaatii: näin harva teksti hujahtaa nopeasti luettuna ohi liian vauhdikkaasti, liiemmin jälkiä jättämättä. En tiedä parhaista sanoista, mutta on tähän onnistuttu valitsemaan vähintäänkin hyvät sanat.    Sellainen puu tarvitsee linnun itselleen.    Riikka Simpura (s. 1994) on runoilija ja Painottomuus hänen esikoiskokoelmansa. Runouden alalla Simpura on hankkinut kannuksia Tuli & Savu -lehden päätoimittajana. Kirjan mielenkiintoinen kansikuva on monen Poesian teoksen tapaan Olli-Pekka Tennilän käsialaa. 

Hiukkasen oli erisävyinen kirja tämä Kiran Desain esikoisteos verrattuna siihen tunnetumpaan eli Menetyksen perintöön. Kirja kertoo nuoresta jokseenkin elämäänsä kyllästyneestä Sampathista, joka lahoaa ikävässä työssä postitoimiston virkailijana, kunnes eräänä päivänä vain lopettaa, jättää kaiken ja kiipeää guavapuuhun.

Perhe löytää Sampathin pian, mutta nuori mies ei tule puusta alas. Sen sijaan hän laukoo puusta käsin valittuja paloja postitoimistossa luvatta lukemistaan kirjeistä ja saa maineen näkijänä ja guruna ja pian hulabaloo hedelmätarhassa on valmis. Sampathin perhe organisoi isän johdolla hedelmätarhaan gurubisnestä, jossa gurun toljottajilta nyhdetään rahaa erilaisin keinoin, paikalle tulee Ateistiliiton vakooja paljastamaan Sampathin huijariksi ja lopulta paikalle ilmaantuu lauma paikkakuntaa terrorisoineita apinoita, jotka vieläpä löytävät viinanjuonnin riemut...

Hulabaloo hedelmätarhassa on hauska satiirinen teos, jolla on kaiken sekoilun keskellä vakavat juonteensa. Sampath ja tämän äiti Kulfi piirtyvät sekavasta henkilökaartista alakuloisimpina ja vakavimpina hahmoina, varsinkin erikoisesta ruoanlaitosta kiinnostunut äiti on varsin mielenkiintoinen tyyppi, vaikka vähän sivujuonteeksi jääkin. Kirjan loppuhuipennus on kuitenkin lopulta äidin vastuulla.

Melkoinen intialainen makupala tämäkin.

Ágota Kristófin Kaksoset-trilogian kolmas osa oli kovin odotettu. Avausosa Iso vihko oli järkyttävä, mutta jätti tarinan kesken tavalla, joka varmasti ärsytti lukijoita 1980-luvulla, kun kirja ilmestyi suomeksi ja jäi sitten vaille suomennettuja jatko-osia. Nyt jatko-osat on saatu Ville Keynäsin suomennoksina. Todiste vetäisi mattoa lukijan jalkojen alta pahemman kerran, kyseenalaistaen lähes kaiken ensimmäisessä osassa kerrotun. Kolmas valhe on siis pakko lukea.    Kertooko se sitten totuuden Clausista ja Lucasista? Ehkä. Romaani sijoittuu pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, kun totalitarismin sulkemia rajoja on taas avattu ja sodan jälkeen eri puolille rajaa jääneiden kaksosten on mahdollista kohdata toisensa ja se totuus, joka heidät erilleen ajoi.    Vaikka jotain vapautta onkin tullut lisää, ei se silti totuutta paljasta. Kolmas valhe antaa taas uusia näkökulmia aikaisempien kirjojen tapahtumiin. Mutta kasaako se vain uusia valheita aikaisempien päälle? Selvää on, että sodan ja vahvojen ideologioiden rutistuksessa yksilöllä ei ole suuresti liikkumavaraa, eivätkä muisti ja identiteetti välttämättä kestä siinä paineessa.    Trilogia on kokonaisuutena vahva. Yksinkertainen kieli piirtää kaiken selkeänä. Alkupäästään se on dramaattisempi, mutta valmiiksi se täydentyy vasta tässä viimeisessä osassaan. On hienoa, että Tammi otti asiakseen julkaista trilogian uudestaan. Kolmesta pienestä kirjasta voisi jossain vaiheessa tehdä yhteispainoksenkin; kirjoille tekisi luultavasti hyvää, jos ne lukisi verrattain nopeasti putkeen, jotta tarina hahmottuisi parhaiten kokonaisuutena. 

Muutama oikein mainio sarjakuva, muutama huomattavasti vähemmän kiinnostava tai koskettava. Toivottavasti kirjoittajat kokivat Tarinoita takomassa -hankkeen, jonka tuloksena tämä kirja on syntynyt, hyödylliseksi.

Mai Thi Nguyen-Kim on Saksassa suuresti suosittu tubettaja, joka on tehnyt uraa kemian yleistajuistamisen puolella. Osaamista piisaa tohtorintutkinnon verran ja nähtävästi myös sen verran värikäs ja puoleensavetävä persoona, että Youtubessa tilaajia on kertynyt jo reippaasti yli miljoona.

Kirjan jujuna on käydä läpi yksi päivä kemiatubettajan elämässä ja nostaa matkan varrelta esiin kaikenlaista, missä kemia on mukana: nukkumiseen vaikuttavat hormonit, hammastahna, aamukahvi, metrossa hikoilevat ihmiset, ruoka, liikunta, rakkauselämä... kaikenlaista! Ote on reipas ja viihdyttävä, tinkimättä tieteellisyydestä.

Suomennoksessa oli hitusen ärsyttäviä huolimattomuuksia ja tällainen kirja hyötyisi kyllä vetävämmästä ulkoasusta värikuvien kera, mutta eipä näytä alkuperäisessäkään sen kummempaa kuvitusta olevan; mukana olevat piirroskuvat ovat kyllä sympaattisia.

Voin siis suositella. Tätä voisi hyvin luetuttaa yläkoululaisilla tai lukiolaisilla, joilla on vaikeaa motivoitua kemianopintoihin, koska Ngueyn-Kim onnistuu kyllä nivomaan kemiaa hienosti osaksi tavanomaista arkielämää. Kemia toden totta liittyy kaikkeen ja se tästä kirjasta välittyy kyllä hyvin. Kirjasta välittyy myös erinomaisen kirpeä asenne akateemista postdoc-maailmaa kohtaan, mutta se lienee ansaittua, hyvin vähän olen ylipäänsä kuullut mitään hyvää yliopistomaailman siitä vaiheesta.

Lisää faktoihin perustuvaa intohimoa!

Tutustuin Kaija Rantakarin runoihin uusimman Kertosäe-kokoelman myötä. Se oli sillä tavalla ihastuttavasti aistillinen, että luonteva reaktio oli laittaa kaikki Rantakarin muutkin kokoelmat tilaukseen kirjastosta. Niistä ensimmäisenä tartun nyt Kalevi Jäntin palkinnolla ja Toisinkoinen-palkinnolla palkittuun Koko meren laajuus -kokoelmaan.    Tämän kokoelman on julkaissut Poesia, kuten muutkin Rantakarin kokoelmat WSOY:n julkaisemaa Kertosäettä lukuunottamatta. Kun sitä selailee, se näyttääkin poesialaiselta: teksti koostuu pienistä fragmenteista. Kokoelma jakautuu viiteen osaan, joista on nimetty ensimmäinen, kolmas ja viimeinen – parilliset osat ovat nimettömiä.    Ensimmäisenä aiheena teoksesta nousee tietysti nimessäkin viitattu meri, jo ensimmäisessä säkeessä “milloin aallonharja taittuu, syntyy tyrsky.” ja tätä aaltoilua, tyrskyämistä ja virtaamista riittää kokoelman mitalta runsaasti. Toiseksi aiheeksi nousee kahden ihmisen välinen suhde, jossa on intiimiäkin läheisyyttä: “nostat minut vasten ovea / pakaraan jää oven nupista mustelma”.   

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta 

Koko meren laajuus

“tavassa jolla saat minut punastumaan / on jotain väkivaltaista”

Koko meren laajuus

Koko meren laajuus

Kertosäe

halu ei ole koskaan yksinkertaista 

Vilja Talvikin elämästä kertova kirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Nyt ollaan vuodessa 1967. Vilja pitää edelleen majataloa Saarenmaalla. Villemistä on tullut aika sietämättömän itseriittoinen kirjailijakuuluisuus ja lapsetkin ovat kasvaneet jo isoiksi: esikoinen Meelis on sotaväessä, keskimmäinen Merle on juuri täysi-ikäistynyt Komsomol-paitainen moderni aatteen ihminen ja kuopus Maie vielä ilolla äidin apuna.

Matkustusta on luvassa, sillä Vilja pääsee vihdoin toteuttamaan suuren haaveensa: hän on saanut matkustusluvan, jolla pääsee matkustamaan jopa Tallinnaan asti. Siellä pitäisi käydä optikolla ja tavata Anna-tätiä, josta on ollut aikaisemmin paljon apua Viljalle. Nyt täti kaipaa puolestaan apua, kun terveys on käynyt huonoksi ja Tallinnassa valtaa pitää uusi kulttuuripääsihteeri.

Samalla bussilla Tallinnaan matkaavat myös Merle ja Aiven poika Vilmar, jotka pääsevät Suomeen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuorta voimaa. Matka on täynnä odottamattomia tilanteita ja suorapuheinen Merle onnistuu heti ensialkuun paljastamaan Vilmarille epämieluisan salaisuuden. Entä miltä Suomessa näyttää neuvostonuorten näkökulmasta? Missä valossa koti näyttäytyy, kun matkalta palaa lopulta kotiin?

Saarelaislaulu tarjoaa taas oivan katsahduksen Neuvosto-Viron elämään. Kaikilla on salaisuuksia, joiden paljastuminen voi olla vaaraksi. Virallisesti järjestelmä toimii ja on neuvostokansalaisen tukena, käytännössä moni huomaa elämässään, ettei järjestelmä ole aina toimiva tai turvallinen. Neuvostoelämän kaksoisstandardit käyvät äkkiä tutuiksi. Virossa päätään nostaa myös vaarallinen nationalismi. Asetelma on kiehtova ja Paula Havaste kuvaa sitä ja henkilöhahmojaan lämmöllä ja huumorilla kaiken draaman ja vaaran keskellä.

Takakansi puhuu sarjan huipentumisesta. Joko se loppuu? Toivottavasti ei, olisi nimittäin mielenkiintoista lukea, miten vanhaa Viroa muisteleva ja sen rakkaiden ja kiellettyjen laulujen vuoksi nyt laulamisesta kieltäytyvä Vilja mummona kokisi Viron laulavan vallankumouksen.

Kiehtova parilla eri aikatasolla liikkuva kauhuviritteinen sotajuttu. Sisällissotaa, Karjalan heimosotia, toista maailmansotaa, eli Suomen historian kipupisteitä mukavasti. Tamperelaisena tarinan sijoittuminen pitkälti Tampereelle oli mukava bonus. Mielenkiintoinen ja omintakeinen kirja!

Comic book journalism. The topic is important and seeing other side of the story is fine as well, as the Israeli side seems to be generally more prominent in the media. I didn't like Sacco's style much, though, and I have to wonder, like couple of people who Sacco met in Palestine: what does this matter? He goes around, asking questions, writing down stories. This book was released twenty years ago, and to me it seems nothing has changed.

Markku Pääskynen on kotimainen pitkän linjan kirjoittaja ja kustannustoimittaja, jonka viimeisin kirja tarttuu klassiseen aiheeseen. Nimi kertoo mistä on kyse: ollaan antiikin Kreikan Elektra-myytin äärellä. Tämän kirjan Elektrana toimii Erika, jonka perhe omistaa oskilloskooppeja valmistavan teollisuusyrityksen Oy Elektra Ab.    Tapahtumat alkavat Erikan lapsuudesta 1970-luvulta, kun perhe kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä. Agamemnon uhrasi tyttärensä Ifigeneian ja lähti sitten Troijan sotaan. Tässä isä Algot ajaa vahingossa Iita-tyttären yli autolla ja lähtee sitten Leningradiin kaupittelemaan oskilloskooppeja Neuvostoliittoon. Kotiin kartanoa ylläpitämään jää äiti Kyllikki ja lapset Erika ja Osmo. Elämä kotona on raskasta ja veli Osmo pakenee esikuvansa Oresteen tapaan, nyt tosin Helsinkiin opiskelemaan. Erika jää nuorempana kotiin ihmettelemään äiti Kyllikin levotonta eloa naapurin Augustin kanssa.    Teoksen suurpiirteiset juonikuviot ovat Elektrasta tuttuja, mutta aivan yksi yhteen Pääskynen ei ole kreikkalaista Elektraa omakseen versioinut. Eikä mytologiasta tietysti yhtä oikeaa versiota olekaan, siitähän on vuosien varrella syntynyt monta monituista muunnelmaa. Hyvä Pääskysen versiokin on: Mikkelihän on lähes sama kuin Mykene ja Troijan sota vertautuu hienosti vientiponnisteluihin Neuvostoliitossa.    Elektra on varsin napakan mittainen romaani; se kertoo tarinansa parissa sadassa sivussa. Se on hyvä, koska tämäkin riittää mainiosti tarinan käänteiden läpikäyntiin. Autereen suvun nousu ja tuho kreikkalaisen kaavan mukaan heijastelee suomalaisen idänkaupan vaiheita ja yleismaailmallista nousukkaiden hybristä. Fiktiivinen Oy Elektra Ab ei varmastikaan ole ainoa idänkauppaan keskittynyt yritys, jolle kävi jotain tämäntapaista Neuvostoliiton romahduksen myötä.    Pääskynen oli pitkästä urastaan huolimatta minulle uusi tuttavuus, kun tämän kirjan sain käsiini vähän puolivahingossa. Onnekas sattuma, sanoisin, sillä Elektra oli oikein mainio lukukokemus. 

Reipashenkistä menoa. Kupletin juoni on toki tuttu yhdestä jos toisestakin kirjasta, mutta totetus toimii. Pasi Pitkäsen kuvitus on saanut runsaasti tilaa ja hyvä niin, sillä se on herkullista. Mainio, sympaattinen tarina.

Kenties parasta lukemaani Rantaa. Piirrosjälki on hienoa ja tekstistä saa selvää, se ei ole ollut mikään itsestäänselvyys aikaisemmin. Tarina jää vähän ohkaiseksi, en oikein saanut kiinni henkilöistä. Tällainen novellimainen pieni katkelma synnintunnossaan piehtaroivista ihmisistä. Ei lopulta suuremmin liikuttanut; tämä on toki sarjakuville yleistä.

Miira Luhtavaaran runokokoelma Pinnallisuus teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Teoksen syksyn kuvastossa oli Luhtavaaran esikoisromaani Tuhkaksi tekemisen taika, se pääsi oitis lukulistalle. Takakansi lupaa jo paljon aineksia: uusperhearkea, jota masennus pistää uusiksi, ponileikkejä, Melancholiaa, tiedettä ja ties mitä.    Uusperheen muodostavat Aada ja Hans ja Hansin vauva Bella. Hans jaksaa ja kestää ja selviää vaimonsa kuolemasta, kunnes ei enää selviä. Masennus vie miehen makaamaan lattialle kasvot mattoon päin ja Aadan on oltava äiti toisen naisen lapselle ja kumppani masentuneelle miehelle. Siinä sivussa Aadalla on väitöskirjaprosessi, jossa hän tutkailee Lars von TrierinMelancholia-elokuvaa: “Haluan tässä väitöskirjassani paneutua tutkimaan syvän masennuksen olemusta. tutkin tätä erään fiktiivisen potilaan, Justinen, tapauskertomuksen kautta.”    Ei tämä kaikki mitenkään helposti tule. “Väitöskirjan täytyy olla sanoja. Se ei voi olla esim. kasvi jota olen unohtanut kastella.” Luhtavaaran tarinassa Aadan tieteellinen, akateeminen, psykologinen ote kohtaa elämän, kasvavan lapsen ja ponileikit ja arjen. Hansin siskon Klaran, joka yrittää olla avuksi. On naapuri Gunnevi, jonka kanssa Aada katsoo Melancholiaa. On von Trier, jonka haastatteluja ja näkemyksiä Aada seuloo osana väitöskirjaprojektiaan.    Tuhkaksi tekemisen taika on runoilijan kirjoittama romaani, siitä ei ole epäilystä. Tekstiä on vähän ja monet sivut ovat kovin tyhjiä, mutta se mitä sanotaan on tiivistä ja painavaa. Luhtavaara siteeraa runoja, kirjoittaa itse hyvin proosarunollista tekstiä, hyppii ajatuksesta toiseen muodostamatta välille aina kovinkaan tiivistä ja yhtenäistä reittiä. Lopputulos on yksinkertaisesti herkullinen. Lukijana ei kannata murehtia liikaa, saako juonesta kiinni tai ymmärtääkö kaiken: on hedelmällisempää vain nauttia kielestä, tunteista ja ajatuksista, joita tämä pieni romaani herättää. 

Akwaeke Emeziltä on suomennettu jo muutama teos, jotka ovat olleet tyyliltään vaihtelevia ja kovin omaperäisiä ja persoonallisia. Hölmö rakkaus on tähän asti suomennetuista teoksista kenties tavanomaisin, mutta kyllä siinäkin perinteiseen rakkaustarinaan muutama kierre saadaan.    Rakkausjutusta on kuitenkin kyse, kuten nimikin kertoo. Pidin suomennoksen nimeä ensialkuun kovin latteana: alkuteos on nimetty Florence and the Machinen kappaleesta lainatun säkeen mukaisesti You Made a Fool of Death With Your Beauty. Alkuperäisessä nimessä on enemmän potkua, mutta on suomennoskin omalla tavallaan osuva.    Kirjan pääosassa on Feyi, jonka elämää on määritellyt trauma: Feyi oli naimisissa nuoruudenrakkautensa Jonahin kanssa, mutta viisi vuotta sitten nuori avioliitto päättyi onnettomuuteen, jossa Jonah kuoli. Nyt viiden vuoden jälkeen Feyi on päättänyt taas elää. Kirja alkaakin reipasotteisella tapaamisella, jossa Feyi kohtaa bileissä miehen, vie tämän vessaan ja panee antaumuksella.    Seksikäs tapaaminen tutustuttaa Feyin uusiin ihmisiin, joiden joukosta löytyy elämään uusia mahdollisuuksia. Eräs unelmakumppani kuskaa Feyin viettämään kesäänsä kotiinsa luksusoloihin trooppiselle saarelle. Siellä päästään siihen hölmöön rakkauteen: Feyi kohtaa ihmisen, joka vie häneltä jalat alta, ja edessä on vaikeita valintoja. Seuratako sydäntään ja kuinka pitkälle?    Hölmö rakkaus on melkoinen luksusromanssi. Feyi ajautuu rikkaiden ihmisten maailmaan: trooppisella saarella odottaa isolla rahalla rakennettu palatsi, äärimmäisen varakkaiden ihmisten vaivatonta elämää ja myös hienoja työmahdollisuuksia: Feyi on taiteilija ja pääsee uusilla suhteillaan kohtaamaan oikeita ihmisiä.    Kaikki tällainen on niin helppoa, vaivatonta ja ylellistä, ettei sillä ole tavallisten ihmisten elämän kanssa mitään tekemistä. Toisaalta se ei myöskään ole millään tapaa tavatonta, mitä romanttiseen viihdekirjallisuuteen tulee. Tällä kertaa on sentään se ero tavallisesta, että henkilöistä kukaan ei taida olla valkoinen. Lisäksi vaikka romanttisia kuvioita miehen ja naisen välille viritelläänkin, yleissävy on silti queer ja seksuaalisesti avoin.    Hölmö rakkaus on siis ihana romanttinen satu, jossa on mukavan moderneja sävyjä, vaikka se toisaalta on myös perinteille uskollinen. Feyi on mielenkiintoinen päähenkilö, jonka menneisyyden haavojen vaikutus uuden potentiaalisen suhteen edessä aiheuttaa sopivasti jännitystä romaaniin. Ulkoisia esteitäkään onnelle ei tarvita yhtä paljon, kun pahimmat vaikeudet ovat oman pään sisällä. Toisaalta ne ulkoiset tekijätkin ovat sitten kovin herkullisia.    Akwaeke Emezi jatkaa yhä mielenkiintoisena kirjailijana, jolta sopii näemmä odottaa monenlaisia kirjoja. Suomennokset ovat tähän mennessä menneet puoliksi Sari Karhulahden ja Kaisa Katteluksen kesken; tämä on Katteluksen käsialaa ja oikein sujuvaa ja intohimoista suomea. 

–––

“You Made a Fool of Death by Your Beauty” by Akwaeke Emezi ventures into a more conventional romantic tale compared to their prior works, weaving a story around Feyi, whose life has been shaped by a tragic event involving her late husband, Jonah. The novel, set against the backdrop of a traumatic past, follows Feyi as she tentatively steps back into living, initiating a passionate encounter at a party, leading her to new acquaintances and prospective opportunities for rejuvenation.
Feyi's plunge into a world of luxury, facilitated by new connections, takes her to a tropical island, embracing a new, affluent lifestyle. Here, she encounters a profound and potentially life-changing love interest, forcing her to confront challenging decisions that test the boundaries of her heart's desires and personal fulfillment.

“You Made a Fool of Death by Your Beauty” intricately unravels a tale of lavish romance and opulence, contrasting the life of the rich with the trials and choices faced by a character seeking rejuvenation and emotional depth. While the narrative remains within the realms of a romantic tale, the novel introduces modern nuances, exploring themes of queerness and sexual openness, adding depth and contemporary flavor to the traditional romance narrative.

Akwaeke Emezi's enchanting storytelling and Kaisa Kattelus's seamless translation paint a picture of a modern, traditional romance, portraying Feyi's intriguing journey through past wounds and potential new love, amidst a backdrop of luxury and personal struggle.

Hieno pieni makupala, tällainen päivässäluettava. Ja niin vain pieneen tilaan mahtuu totta tosiaan kokonainen elämä. Andreas Eggerin elämä on kiehtova ja vähäeleinen ja siinä sivussa kuvaus elämänmenon muuttumisesta Euroopassa 1900-luvulla. Alppilaaksoihin saapuu ensin köysirata, sen mukana sähkö, sitten alppiturismi ja lopulta autotiet ja muu suuren maailman meno.

Filosofinen, kaunis kirja; luonnon arvostusta ja kuvausta, pientä ihmiseloa, vähään tyytymistä. Kokonainen elämä on tyylikäs kirja, joka kannattaa lukea.

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini SilverinTitaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Silja Järventaustan

“Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti”

Janne Löppösen

Titaanidisko

Tiivis ja pieni kirja, tämä Inkognito, mutta aiheeltaan raskas ja valitettavan ajankohtainen. Kirja kertoo siitä, kuinka jalkapalloa rakastava unkarilaisnuori löytää sisältään muukalaisen, jota ei ymmärrä. Se on kaoottinen kasvukertomus, jossa omaa sukupuoli-identiteettiä haetaan tuskallisesti. Ollako Tibor vai Noémi? Vastaus ei ole helppo.

Naiseksi pukeutunut mies herättää kummastusta ja vaihtelevia reaktioita. Niinkin yksinkertainen asia kuin saappaiden ostaminen kenkäkaupasta – myyjä kehuu kenkävalintaa, toinen asiakas mulkoilee ja paheksuu. Tai kun raitiovaunussa tulee nimitetyksi herraksi, mutta sitten lipuntarkastaja korjaakin nimityksen neidiksi. Tai kun testi antaa tulokseksi kirjon mahdollisia sukupuoli-identiteettejä.

Aihe ei ole helppo, mutta ei ole toteutuskaan. Inkognito on hajanaisesti ryöppyävää tajunnanvirtaa, jossa lukijalla on aikamoinen työ kasata palasista ehjä kokonaisuus. Mitä tässä itse asiassa tapahtui? Se lienee lopulta yhdentekevää. Jonkinlainen suhtkoht kronologinen kasvukertomus tästä rakentuu, mutta se, mitä kirjan nykyhetken aikatasolla tapahtuu – ja missä se nykyhetki on – jää vähän hämärämmäksi. Metaforaa, rinnastusta ja mysteeriä piisaa. Identiteetin rakentamisen vaikeus sentään välittyy lukijalle terävästi.

Kirja on jo kymmenen vuotta vanha, mutta valitettavan ajankohtainen. Kirjailijan kotimaassa Unkarissa on otettu tiukasti takapakkia, kun vuonna 2020 hyväksyttiin lakimuutos, jonka mukaan väestörekisteriin kirjataan syntymässä määritelty sukupuoli, eikä sitä voi enää sen jälkeen muuttaa. Unkarissa on siis luvassa jatkossakin kärsimystä tämän asian äärellä.

Ei nyt ihan yhtä terävää settiä kuin Mannerin aikaisemmat. Julma juonihan tässäkin oli, mutta loppu tuli jotenkin äkkiä, eikä loppuratkaisu ollut yhtä jännittävä – jutun juoni oli vähän helppo. Stein Storesen on edelleen ihan symppis päähenkilö ja enemmän esille nouseva Meeri Tarvainen myös, mutta muuten aikaisemmat Storesen-dekkarit ovat olleet parempia.

Amerikkalainen Ann Patchett on pitkän linjan kirjailija, jonka esikoisromaani The Patron Saint of Liars ilmestyi jo 1992. Patchettin aikaisempaa tuotantoa ei ole suomennettu; tämä uusin romaani vuodelta 2019 on ensimmäinen suomennos. Minun luettavakseni se osui vähän sattumalta. Kustantamon kuvastosta se oli mennyt ohi, mutta törmäsin kirjaan sattumalta kirjakaupassa, kun etsin joululahjaa vaimolleni. Kirjaa kehuttiin hyväksi juonivetoiseksi romaaniksi, mikä kuulosti lahjansaajan mieltymykset tuntien lupaavalta.

Tuntematon kirjailija osoittautui nappivalinnaksi. Vaimoni luki ja piti lukemastaan, joten minäkin tartuin kirjaan, ja onhan tämä tosiaan hieno teos. Hollantilainen talo kertoo Philadelphian lähistöllä olevasta kartanosta, jonka hollantilaiset VanHoebeekit rakensivat 1920-luvulla. VanHoebeekit kuolivat ja talo jäi autioksi, kunnes sen osti vuonna 1946 vaimolleen lahjaksi Cyril Conroy, amerikkalaisen self made man -unelman toteuttanut kiinteistömoguli.

Kirjan pääosassa ovat Conroyn lapset, Maeve ja Danny. Pikkuveli Danny toimii kirjan kertojana, jonka näkökulmasta perheen vaiheita tarkastellaan vuosikymmenten ajan. Kun Danny on kolmevuotias ja Maeve kymmenen, perheen äiti Elna sairastuu ja lopulta jättää perheen ja lähtee Intiaan auttamaan köyhiä. Cyril ottaa eron ja menee uusiin naimisiin. Pian Andrea, joka kenties rakastaa taloa enemmän kuin Cyriliä, muuttaa taloon kahden tyttärensä kanssa.

Varsinkin Maeven ja Andrean välit viilenevät nopeasti, ja lasten ja pahan äitipuolen lopullinen välirikko tulee, kun Andrea pistää Maeven ja Dannyn pihalle kodistaan lasten isän kuoleman jälkeen. Alkaa vuosikymmeniä kestävä vihan ja katkeruuden kierre, jossa Maevella ja Dannylla on vain toisensa, kun isä on kuollut, äiti on kadoksissa ja koti on menetetty.

Kirja tarkastelee Dannyn ja Maeven elämää pitkään, vuosikymmenten ajan. Kirjan rakenne on melko suoraviivainen, ryyditettynä takaumilla ja leikkauksilla aikakausien poikki. Tarina soljuu sujuvasti eteenpäin, keskiössään Danny, jolle monet talon käänteistä ovat jääneet aikoinaan vieraiksi. Danny on ollut kuitenkin pieni lapsi, eikä asioista ole muutenkaan puhuttu. Keskustelujen kautta vanhat tapahtumat kuitenkin avautuvat. Kun näkökulma on Dannyn, vaikkapa Andrean näkemys asioista jää täysin pimentoon: hän näyttäytyy vain pahana äitipuolena, eikä hänen motivaatioistaan ole kuin Dannyn, Maeven ja näiden lähipiirin arvailuja.

Hollantilainen talo on hieno kertomus. Se on todellakin erinomaisesti kirjoitettu, eikä Laura Jänisniemen suomennoksestakaan ole valittamista. Tarinassa on monia herkullisia käänteitä, kuinka tietyt kaavat toistuvat sukupolvesta toiseen, vain hieman eri muodoissa. Vaikkapa isä Cyrilin ja Dannyn välinen suhde – kuinka Cyril toisti samoja virheitä uudestaan ja uudestaan, ja miten Danny on hyvin monella tapaa samanlainen ja toisaalta erilainen kuin isänsä. Myös Maeven osa elämässä, jota rajaavat toisaalta sukupuoli ja siihen liittyvät odotukset, toisaalta isän suhtautuminen tyttäreensä, on kiinnostava, samoin Dannyn ja Maeven välinen vastuullisen isosiskon ja huolettomamman ja asioista enemmän pihalla olevan pikkuveljen suhde.

Hollantilainen talo on monikerroksinen kertomus, josta riittää ammennettavaa ja pohdiskeltavaa. Laajassa henkilögalleriassa on monenlaisia kohtaloita ja käänteitä. Oliko lasten äiti kammottava roisto vai muiden hyvää ajatteleva pyhimys? Oliko Andrea vain paha äitipuoli vai vain omaa etuaan ajava nainen? Miksi Cyril oli niin huomaavainen toisissa asioissa, mutta aivan sokea toisissa? Mikä kiinnostava sukusaaga tämä onkaan! Kun Hollantilainen talo on näinkin hieno kirja, on mukavaa, että se on nyt saatu suomeksi. Toivottavasti Hollantilaista taloa seuraa lisää Patchett-suomennoksia myös aikaisemmista kirjoista.

Olen jo oppinut, ettei Steve Ericksonin kirjoilta kannata odottaa selkeää, kiltisti paikoilleen asettuvaa juonta. Tällä kertaa tarina alkaa virginialaisesta Jacob Pollrootista, joka kirjan ensimmäisessä lauseessa maistaa kuolemansa orjansa myrkyttämänä. Orja luonnollisesti teloitetaan, polttamalla. Rovion savun haistaa viisivuotias poika, nuori Thomas Jefferson.

Tästä kirja alkaa, keskiössään Thomas Jeffersonin ja orja Sally Hemingsin välinen suhde. Jollain tapaa — kirjan lukeneenakaan en osaa aivan tarkkaan sanoa miten — Erickson kuljettaa tarinaa futuristiseen teokratian hallitsemaan kaupunkiin ja vuosituhannen vaihteessa maailmanlopun tunnelmissa elävään Berliiniin. Sally pysyy kirjan kantavana teemana, mutta sivuosissa nähdään mielenkiintoinen joukkio, muun muassa amerikkalainen epäonnistunut kirjailija Erickson.

En voi kuin ihailla Ericksonin tapaa rakentaa tarinoitaan. Jotkut liitokset ja rajakohdat tuntuvat vähän hämäriltä, mutta lopulta kaikki asettuu varsin tyylikkäästi yhteen. Tässäkin kirjassa on useita kohtauksia, jotka nähdään useampaan kertaan eri henkilöiden näkökulmista, jolloin aikaisemmat mysteerit saavat selityksen. Muita Ericksonin kirjoja lukeneet saavat lisäksi nauttia jälleennäkemisistä tuttujen henkilöiden kanssa.

Hämärä kirja Arc d'X joka tapauksessa on, eikä se esimerkiksi taivu helpoiksi avainsanoiksi. Merkitään nyt ilmeisten henkilöiden ja paikkojen lisäksi vapaus, sen verran paljon kirjassa puhutaan orjuudesta, rakkaudesta, omistamisesta ja vapaudesta. Kaikessa vaikeaselkoisuudessaan kirja on tutustumisen arvoinen, kuten Ericksonin muutkin teokset. Kustantajat hoi, tässä olisi laadukasta kirjallisuutta suomennosta vailla! (25.5.2009)