Mikko Saari
Sinun osasi eivät liiku oli minulle sattumanvarainen kirjastonosto, mitä nyt Maaria Päivisen nimi oli etäisesti tuttu. Tämä Ntamon julkaisema runokokoelma on tiukka paketti rajua tekstiä, jonka aihepiiri pyörii väkivaltaisen rakkauden ympärillä – tai näin ainakin minä sitä luin. Kuvasto on hurjaa ja pidättelemätöntä.
Runot ovat lyhyitä, piittaamattomia välimerkkien ja isojen kirjainten suhteen, aseteltu tavallisesti aika väljästi sivulle. Välillä tätä tyyliä rikkovat proosarunomaisemmat tekstikappaleet. Kieliopista Päivinen ei myöskään liiemmin piittaa, asiat yhdistyvät tekstissä paikoin hyvin jyrkin kulmin. Paljon sanotaan hyvin viitteellisesti.
keltainen kasvoni
on sininen,
on sulki,
valokuvissa vahva on
varjo on mustelma on
jäljitelmä väkivallasta sivuprofiilimaalaus
ja violetti varjostus on
sinun sanasi minussa mustelma
Sinun osasi eivät liiku
Atkinsonin [b:Elämä elämältä 20513464 Elämä elämältä Kate Atkinson https://images.gr-assets.com/books/1389474140s/20513464.jpg 21443207] ja [b:Hävityksen jumala 29340009 Hävityksen jumala Kate Atkinson https://images.gr-assets.com/books/1456430213s/29340009.jpg 42652219] tekivät vaikutuksen, joten kun Jackson Brodie -kirjoistakin olen kehuja kuullut, piti perehtyä tarkemmin. Ei tarvinnut pettyä, odotukset täyttyivät. Oivallinen kirja ja vähän enemmän kuin vain perusdekkari. Atkinsonin tapa kerrata samoja tapahtumia eri näkökulmista miellyttää ja kolmesta täysin erillisestä tapauksesta alkava tarina vedetään siististi yhteen lopussa.Hieman ihmetyttää, miten Jackson Brodien tarina tästä sitten jatkuu, sellainen loppu tähän saatiin, mutta odotan mielenkiinnolla. Tämä nyt ainakin on lukemisen arvoinen, jos tykkää fiksuista, hyvin kirjoitetuista dekkareista.
Vankkaa jatkoa hyvälle sarjalle. Toimii kyllä hyvin, on monenlaista mukavaa käännettä juonessa. Oikein leppoisa ja hyväntuulinen dekkari, vaikka muutama jännä paikka onkin.
Kannattaa kuitenkin suunnata sarjan alkuun, ei tästä varmasti kovin paljon saa irti, jos ei ole sarjaa seurannut alusta, niin paljon tässä perustuu hahmojen pitkän aikavälin kehitykseen. Dogger saa hienosti tilaa tässä osassa ja sisarustenkin suhteet kehittyvät kiinnostavalla tavalla.
Mainio kauhumanga. Japanikauhuleffojen meininkiä, urbaanilegendoja, koululaiskauhua. Viihdyttävä pläjäys, vaan ei suuremmin liikuta.
Olipahan hieno sotakirja tämäkin. Suotta tämä katosi jonnekin 50 vuodeksi. Onneksi tästä tuli uusintapainos 2006, vaikka taitaa sekin olla jo enimmäkseen unohtunut. Kai tämä naisnäkökulma jatkosotaan oli aikaansa edellä ja sen verran kaunistelematonta tekstiä, että lottakuvan vaalijat ovat varmasti kiskoneet hernettä nenäänsä toden teolla.
Radistilotta Ullan sotakiertue jatkosodassa on kuitenkin mielenkiintoinen kertomus asemasodasta naisnäkökulmasta. Kannattaa lukea Tuntemattoman sotilaan kaveriksi, jos aihe yhtään kiinnostaa.
Kovin vähän tulee näytelmiä luettua; olisinko tätä ennen omasta halustani yhden lukenut. En tähänkään teokseen olisi muuten tarttunut, mutta kun kirjallisuusanalyysin kurssilla on luentokertansa draamasta ja sen materiaaliksi kehotettiin lukemaan, niin tuli sitten luettua. Armollisen lyhyttä luettavaa tämä tiivis kolminäytöksinen näytelmä on, vain sata sivua napakasti juoksevaa dialogia. Reilusti yli sadan vuoden takainen näytelmä ilmestyi alunperin vuonna 1895 viimeisenä näytelmänä ennen Canthin ennenaikaista kuolemaa. Teos on tragedia, joka käsittelee lapsenmurhaa. Nimihenkilö Anna Liisalla on näennäisesti onnenpäivät: pian juhlitaan hänen kuulutustaan avioliittoon Johannes Kivimaan kanssa ja häätkin ovat pian. Heti on kuitenkin selvää, että jokin Anna Liisaa painaa, kun hän tivaa Johannekselta rakastaako tämä varmasti Anna Liisaa, vaikka mikä tulisi. Ja sehän tulee: talon entinen renki Mikko palaa uittotöistä kuultuaan avioliittoaikeista ja vaatii Anna Liisaa omakseen. Jos Anna Liisa ei sovinnolla suostu, Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan synkän salaisuuden: hän on synnyttänyt Mikon lapsen ja tappanut tämän. Ehkä yli 120 vuotta vanhan klassikon kohdalla ei tarvitse hirveästi huolehtia juonipaljastuksista. Tragediahan tämä on ja tietysti tilanne kärjistyy siihen, että Anna Liisan salaisuus tulee ilmi. Häpeä on suunnaton, eikä Anna Liisalle tietenkään käy hyvin. Aika kun on mitä on, nainen saa kantaakseen kaiken häpeän ja syyllisyyden taakan ja mies pääsee kuin koira veräjästä. Lopulta Anna Liisan tunnustus ja turvaaminen jumalaan saa rovastin suhtautumaan naiseen jopa suopeasti. Puhtaasti dialogina rakentuvassa näytelmässä on varsin vähän parenteesitekstejä eli Canthin ohjeistusta esittämisen tavasta. Se tekee näytelmästä kirjamuodossa nopealukuisen, toisaalta koin lukevani tätä herkästi vähän pintapuolisesti. Tunnelmasta saa kuitenkin hyvin kiinni. Kieliasultaan teos on ikäisekseen helppoa ja sujuvaa luettavaa ja lähinnä sopivasti vanhahtavaa. Anna Liisan kituminen syyllisyydentunnoissaan on raastavaa luettavaa ja näytelmän käänteet tuntuvat viiltävän epäoikeudenmukaisilta. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, monet näytelmän aiheista ovat edelleen ajankohtaisia ja koskettavia.
Lisää kiinalaista kryptoanalyysiä, Koodinmurtajan tapaan. Siinä missä Koodinmurtaja oli yhden ihmisen tarina ja enemmän romaanimainen, tämä kirja koostuu neljästä osasta, joista jokainen kertoo yhden poikkeuksellisen yksilön tarinan.
Kaikki tarinat liittyvät Koodinmurtajasta tuttuun erikoisyksikkö 701:een, joka on erikoistunut salakirjoituksiin ja niiden murtamiseen. Koodien murtamisen kanssa näissäkin painitaan ja kuvataan terävästi sitä, miten kryptoanalyysi on ala, joka puristaa ihmisestä irti kaiken, mitä irti on saatavissa.
Aika kiinalainen juttu tämäkin, epäilemättä länsimaisista kryptoanalyysin poikkeusyksilöistä kerrottaisiin vähän erilainen tarina (ja kerrotaankin, onhan se Turing-leffa nähty).
Naisen paikka edustaa Vilja-Tuulia Huotarisen varhaista runotuotantoa. Vuonna 2007 ilmestynyt kokoelma on Huotarisen toinen. Kansikuva on oivaltava, siihen on kuvattu pitsinen hartiahuivi, jonka keskelle jää musta tyhjä tila – se naisen paikka. Nimi antaa odottaa feminismiä ja sitähän tulee. Naisen paikka luotaa naisen asemaa osana sukupolvien ketjua. Isoäidit, äidit, tädit, monenlaista monisukupolvista kuormaa ja taakkaa, erilaisia naiselle asetettuja vaatimuksia ja odotuksia. Vähän proosarunoon kallellaan olevaa tekstiä, mutta enimmäkseen lyhyttä säettä, vähän kansanrunouteen kallellaan olevaa poljentoa.
vintin parruilla isoäidin kapinat, tätien pölyttyneet alushameet
katosta riippuvat koukut
suvun ennusteet, psykoosit ja kylmälle arka iho
virkattua liinaa, solmittua helminauhaa
ja ristipistotyö: Aino kädet ylhäällä
Naisen paikka
Vuoden 2023 Kalevalan päivänä kohtasin ensimmäistä kertaa karjalaista vastarintaa Kalevalaa kohtaan. Kun tarkemmin asiaa miettii, niin onhan tässä oma kummallisuutensa: Kalevalan päivää juhlitaan nimenomaan suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta Kalevalan runothan on kerätty pääasiassa Karjalasta. Edustavatko ne nimenomaan suomalaista kulttuuria? Niin asia on haluttu nähdä. Kalevalan synty ei ole yksinomaan kirjallinen projekti. Se on myös poliittinen ja taiteellinen projekti. Usein jää unohduksiin se, että Kalevala sellaisena kuin me sen tunnemme on Elias Lönnrotin luomus, ei mikään yksi totuus suomalaisen kansan muinaisrunoista. Kalevala on taide-eepos, jonka Lönnrot kokosi, suodatti ja järjesteli mielensä mukaan. Tuoreimmassa kirjassaan Kenen Kalevala?Juha Hurme tarttuu tähän kysymykseen tyylilleen uskollisena. Luvassa on siis perehtynyttä historian perkaamista, historian suurmiesten tuulettamista ja perusteellista kuvausta siitä, miten Kalevalan materiaali on kerätty. Ei Lönnrotin työpanosta sovi vähätelläkään: piirilääkärin töiden ohella Lönnrot kulki Hurmeen varovaisen arvion mukaan 15 000 kilometriä hankalmissa maastoissa keräten säkeitä. Työ on arvokasta; on toki parempi, että aineisto on kerätty ja kirjattu talteen kuin että sen olisi annettu kadota unohduksiin. Mutta että Kalevala olisi Suomen kansan muinainen eepos? Ei. Annetaanpa Hurmeen selittää:
On selvää, että jos Lönnrot olisi julkaissut nykyisessä mielessä tieteellisyyden vaatimukset täyttävän kansanrunokokoelman Kalevala-49:n sijaan, sillä ei olisi ollut aikalaisiin ja tuleviin sukupolviin sitä herättävää ja huumaavaa vaikutusta, mikä hänen romanttisella taide-eepoksellaan oli. Vaikutuksen voima paisui valtaviin mittoihinsa, koska Kalevalan väitettiin olevan sitä, mitä se ei ollut: aito kansaneepos. Kalevala on kuitenkin fakelorea, kansanperinteeksi väitettyä Lönnrotin sommitelmaa monenkirjavista aineksista.
Kalevalaa
Outi Fingerroosin
Kenen Kalevala?
Kalevalasta
Kalevala
Kalevalaa
Erinomainen kuvaus siitä, mikä sai naiset liittymään punakaarteihin sisällissodassa. 1910-luvun tehdastyöläisen, etenkin naisen, olot olivat heikot, ja vallankumous lupasi muutosta parempaan. Osittain niin kävikin, mutta melkoisten kärsimysten kautta.Anneli Kanto kuvaa hienosti monenlaisia naisia ja tyttöjä sisällissodan melskeissä Valkeakoskella ja Tampereella. Sekaan mahtuu monenlaista sankaria ja koheltajaa. Kieli on hersyvää, hauskaakin, ja hyvää vastapainoa paikoin hyvin traagisille tapahtumille. Kanto on erinomainen kirjoittaja.Tälle sopii hyvin pariksi Kannon [b:Lahtarit 33555855 Lahtarit Anneli Kanto https://images.gr-assets.com/books/1482564656s/33555855.jpg 54333737], joka antaa samankaltaista, mutta valkoista näkökulmaa.
Olen lukenut Vilja-Tuulia Huotariselta kaikenlaista, mutta en vielä runokokoelmaa. Päädyin aloittamaan nyt tuoreimmasta, Omantunnon asioita on ilmestynyt vuonna 2020 (seuraava kokoelma Menettämisestä, säilyttämisestä ilmestyy syksyllä 2024). Kokoelma koostuu proosarunoista, jotka on jaettu eri tahoille omistettuihin osioihin: on vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille kirjoitettuja runoja. Huotarisen tekstissä on jotain helposti lähestyttävää ja ystävällistä. Tämä ei ole lukijaansa vaikeudellaan haastavaa tekstiä, mutta ei toisaalta tylsänlatteaa itsestäänselvyyksien luettelemistakaan. Tekstissä pilkahtelee huumoria, mutta myös herkkyyttä ja tunteita. On tarkkaa havainnointia ja huomioiden tekemistä maailmasta ja ihmisistä siinä.
Runous alkaa siitä, mihin äitisi on syyllinen.
Omantunnon asioita
Lähdin lukemaan Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen teosta Joutoretki : Road trip kätkettyyn Suomeen kepein odotuksin; ajattelin, että ehkäpä tämä on ihan hauska kirja. Jokelin on toki tuttu kirjoittaja ja pidin kovasti Jokelinin Gastonin leuka -esseekokoelmasta. Joutoretki pääsi kuitenkin yllättämään: kirja oli ensinnäkin sisällöltään vähän toisenlainen, kun olin odottanut, ja se kyllä tempaisi mukaansa tehokkaasti.
Jokelin ja Hujanen ovat reissanneet vuosien ajan pitkin ja poikin Suomea, milloin millaistenkin ilmiöiden perässä. Reissuilta on tehty juttuja Raymond- ja X-lehtiin – Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen asiakaslehtiin, joita itsekin satunnaisesti olen lukenut, niissä kun on ollut odottamattoman kiinnostavaa journalismia. Kirjan aloittava kirjoitus Suomen kurjimmista nähtävyyksistä on julkaistu hieman eri muodossa Gastonin leuassa, mutta olinpa autuaasti unohtanut sen.
Kokonaisuutena Joutoretki kertoo tarinan unohtuvista, katoavista ja kaiken keskellä hiljaa elävistä kansallisen hauskanpidon, puuhailun ja haaveilun muodoista. Turvemuseoiden ja peikkometsien maasta, jonka loputtomat kyläjuhlat pyörivät ikuisesti puisten karhujen ja jauhokokkareiden ympärillä. Kerta toisensa jälkeen olemme suunnanneet hiljaisille paikkakunnille tavoitteenamme löytää edes sirpale yhtenäiskulttuurin maatuneesta luurangosta. Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.
Joutoretki
Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Haaveiden ja konkurssien syklissä vanhojen muotojen tilalle tulee aina uusia. Epookki seuraa epookkia vuoroveden varmuudella, toinen toistaan kirkasotsaisempana, täynnä ääntä ja vimmaa.
Tämäpä oli taas näitä kirjoja, joita kohtaan oli hyvin vähän ennakko-odotuksia – en muista miksi tämän ylipäänsä kirjastosta varasin. Saatoin nuortenkirjaksikin ajatella. Luinpa kuitenkin itse, kun alkoi eräpäivä lähestyä ja hyvä niin, koska tämähän oli aivan mainio.
Kirja kertoo ensialkuun kahdesta druidista, jotka kiertelevät Brittein saaria etäisesti muistuttavaa maailmaa jo varsin modernissa ajassa. Pian käy kuitenkin ilmi että toisella druideista, Catilla, on pitkä, pitkä historia takanaan – hän on itse asiassa kuolematon, kiitos sovittamattomien tekojen ja niistä kannetun syyllisyyden taakan.
Tarina aukeaa hienosti, kun luvut vuorotellen ovat tarinan nykyhetkessä ja kuljettavat Catin tarinaa alusta eteenpäin.
Ajatus on hyvä, mutta kirja jättää paljon toivomisen varaa. Piirrosasu on enimmäkseen ok, mutta ihmishahmoissa näkyvät luonnosteluviivat ovat tyylillinen ratkaisu, jota en voi ymmärtää - ottaa silmään ja pahasti.
Enimmäkseen vika on kirjan sisällössä. Tarina on suoraan sanottuna tylsä, eikä kirjan lukeminen juuri herätä halua suojella Itämerta, saati neuvo keinoja, mitä itse kukin voisi tehdä. “On todellakin monia asioita, joita voimme tehdä: pestä vaatteita fosfaatittomalla pesuaineella, viljellä maata ilman ylimääräisiä lannoitteita ja tyhjentää veneiden vessat vasta satamassa, sanoi vaari.” Siinäkö tosiaan kaikki?
Olisin kaivannut muutenkin kirjaan vähän konkreettisempaa selitystä sille, miksi ja miten Itämeri on saastunut. Nyt asia jää ilman lisäselvityksiä lapsille täysin abstraktiksi. Päähenkilöt kohtaavat hapetonta mutapohjaa ja veden sameudesta valitetaan, mutta siinä kaikki.
Tarkoitus on hyvä, mutta pelkkä hyvä tarkoitus ei riitä, jos kirja on sen verran tylsä, ettei se kiinnosta lapsia.
Marianna Kurtto on minulle ollut ensisijaisesti erinomainen suomentaja, jonka nimi on löytynyt useammastakin hyvästä kirjasta. Kurtto on kirjoittanut myös runoja, joita en ole lukenut, mutta esikoisromaani Tristania jätti myönteisen vaikutelman. Niinpä uusi Seitsemäs piste houkutteli heti.
Seitsemäs piste on sekin varsin runollinen teos, jossa ei liikoja yksityiskohtia avata, vaan asiat jätetään sopivan etäisyyden päähän. Kirja kertoo jonkinlaisesta luonnonmullistuksesta, jossa leppäkerttujen pilvi peittää taivaan ja pian hyönteisiä on joka paikka täynnä – siinä määrin, että leppäkertut uhkaavat jo ihmisten henkeä.
Katastrofia tarkastellaan erityisesti toisistaan vieraantuneen siskoparin kautta. Vanhempi siskoista ei oikein istu maailmaan, nuorempi löytää paikkansa helppommin. Molemmat lähtevät kotoa maalta kaupunkiin nuoremman siskon poikaystävän matkassa, mutta päätyvät erilleen. Vanhempi yksin, nuorempi poikaystävänsä ja sittemmin miehensä ja lapsensa kanssa. Leppäkerttukatastrofi tuo siskokset sitten yhteen.
Tämän taustalta nousevat esiin siskosten jo aiemmin kuolleet vanhemmat ja heidän roolinsa siskosten elämää muovanneissa tapahtumissa. Asiaan liittyy myös jossain kaukana mystisessä tehtaassa puurtava työntekijä, joka piirtää pisteitä leppäkerttujen kuoriin.
Seitsemäs piste on kirja kauniin kielen ystäville, ei suoraviivaisten juonien jahtaajille. Kurtto kirjoittaa jälleen kerran kaunista ja ilmaisuvoimaista tekstiä, jossa ihmisten väliset suhteet nousevat pääosaan. Siskosten vaikea suhde, jako menestyjiin ja muihin, ero uuden ja aikaisempien sukupolvien välillä. Eleganttia tekstiä!
Kuvitus on hurmaava – kannesta tulee heti hyvä Totoro-fiilis, Messin isässä on jotain kovin totoromaista. Tarina ei niin sytyttänyt, mutta piirrosjälki on kyllä hurmaavaa. Kuvissa on paljon katseltavaa.
Runoilija Raisa Marjamäki on kokoelmissaan kiinnittänyt huomiota tekemisen tapoihin ja teknologioihin. Siitä käy mainiosti esimerkiksi tämä Ihmeellistä käyttäytymistä: teos on naputeltu Brother Deluxe 660TR -kirjoituskoneella. Eikä vain kirjoitettu, vaan myös taitettu! Ulkoasu on nimittäin suoraan skannattu kirjoituskoneella kirjoitetuista arkeista. Se näkyy esimerkiksi sivuina, joissa kirjoituskoneen värinauha on ollut haalistuneempi kuin toisaalla.
Kirjoituskoneen jälki vie heti ajatukset menneeseen maailmaan ja on – tällaiselle tekstinkäsittelyaikakauden ihmiselle, joka ei koskaan ole tosissaan mitään kirjoituskoneella kirjoittanut – miellyttävä, raikas näky. En ehkä ole Brotheria itse naputtanut, mutta tasalevyinen kirjasin tuo nostalgiatunnelmia Windowsia edeltäneeltä aikakaudelta ja DOS:n tasalevyisistä kirjoituskonekirjasimista.
No, se pinnasta. Itse runous on puhuttelevaa, mitä nyt jo useamman Marjamäen kokoelman lukeneena osasinkin odottaa. Marjamäki yhdistää minulle maistuvalla tavalla muotoa ja sisältöä, helposti lähestyttävää ja syvällistä. Koen saavani tekstistä kiinni, siinä on paljon helposti aukeavaa kuvastoa ja sanastoa, mutta samalla tunnetta siitä, että tässä sanotaan kuitenkin paljon. Säkeissä on hyviä oivalluksia, jotka herättävät iloa.
Syrjäseutuisuus on jonkunlainen sitova teema. “Yhdelle syrjäseudulle / sopeutuminen ei välttämättä / edesauta sopeutumista / yhdellekään toiselle syrjäseudulle”, Marjamäki toteaa, ja asettuu erilaisille laitamille, olivat ne sitten Skotlannissa tai Kainuussa. Sinne runojen kertoja myös jää:
Keskiluokkaisista läheisistäni, yleisestäidealismin ohuudesta ja pallomaan eko-logisesta tilanteesta johtuen kieltäydynpalaamasta täältä enää Etelä-Suomeen.
Philip K. Dick basic elements, alright: unstable mental health, simulacra, unhealthy relationships... I think the book could've used a bit more action and bit less waddling about. Lots of conversation and thinking going on in here, and frankly, it wasn't quite interesting enough. Some clever ideas in here, sure, but definitely not my favourite PKD novel.
Siiri Enoranta on kehitellyt taas jotain perin kummallista. Keuhkopuiden uni on kuvaus seurapiireistä, mutta näissä tanssiaisissa ei tanssahtele tavallisia ihmisiä. Vihreäihoiset, siivekkäät Homo arborikset ovat luonnon kanssa läheisessä yhteydessä elävää melko pienen elämänpiirin väkeä, sillä heidän on joka yö kiinnityttävä keuhkopuihinsa. Jotkut kuitenkin käyttävät siirappia, jolla voi viettää enemmän aikaa irti keuhkopuustaan. Kirjan päähenkilönä kieppuu Katica eli kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius. Arvonimet kuuluvat kulttuuriin, suurta merkitystä niillä ei ole. Aatelia Katica joka tapauksessa on, väkeä, joka käyttää aikansa tanssiaisiin, pukeutuneena puuteroituihin peruukkeihin, konsertteihin ja juhlaviin tanssiaispukuihin. Siivet ovat jäänne esivanhemmilta, jotka vielä lensivät taivaalla. Nykyään niillä ei lennetä. Päinvastoin, muotia on kahlita ne valjailla. Katican veli haikailee taivaalle ja suunnittelee lentokoneita, mutta paikallisia seurapiirejä hallitseva tohtorimarkiisi pitää lentämistä jäänteenä primitiivisestä eläimellisyydestä. Katica hurmaantuu kiehtovasta taidemesenaatti Serasta ja toisaalta lähtee ravistelemaan seurapiirejä tekemällä jotain, joka sekoittaa sekä veljensä että tohtorimarkiisin suunnitelmat. Siitä koituu Katicalle kova hinta maksettavaksi.
Talvi oli saapunut edellistalvea ankarampana, marraskuinen sisäilma oli viileää, siitä huolimatta he löyhyttivät itseään kiihtyneinä viuhkoillaan. Kreivitär Aikaterina da Rosetta Caesoniuksella ei ollut siipiä.
Homo arborikset
Keuhkopuiden uni
Nice and generally well written popularisation of maths. The book does have a bit of a target group problem - the people most likely to read it probably won't learn much new from it. Strogatz covers well-known topics - quite well, sure, but anyone who has read any popular maths already knows what he's writing about. This book is best suited for people with interest in maths, but little knowledge of the topic.
Liputettu päivä (Teos, 2008) on Silja Järventaustan (s. 1977) toinen runokokoelma. Muodoltaan se on enimmäkseen lyhyttä proosarunoa täynnä lyhyitä lauseita.
Järventaustan kieli on hyvin elliptistä. Lauseista jää lähes aina puuttumaan jotain. “Edessä on varmasti. Kokeneesti joku toinen käskee.”, “Hän on aina vähitellen”. Omaperäistä on myös sanojen rakentelu, runoissa esiintyy sanoja kuten “liimautettu” ja “turhaajat”. Tekstissä on tekemisen tuntua, sillä verbejä on paljon.
Runoissa yhdistyy vahvasti arkinen ja absurdi. Sanasto on hyvin tavanomaista, on oloasuja, kukkalapioita ja talouspaperirullia. Toisaalta runoihin rakentuu odottamattomia yhteyksiä, kun asioista toiseen hypätään aika pitkiäkin loikkia.
Hän tarkasti halusi. Hän halusi koota soljet ja mittarit kaikesta lukemastaan ja monista paikoista. Hän tarkasti halusi. Ei mitenkään osannut. Hänellä oli kotona jalakset. Niiden kanssa hän kahlasi. Hän kahlasi vuonna ja vuoden mukana. Hänellä oli kahluulahkeet jalassa, mutta pää painui.
Liputetun päivän
Tulin Katja Raunion esikoisteoksen pariin uudemman Sinun päiväs koittaa -teoksen houkuttelemana, mutta ei tämä nyt ihan seuraajansa veroinen ollut. Kertojan ja kertojaa pakoilevan päähenkilön välinen suhde oli paikoin kiinnostava, mutta lopulta romaani jäi liian taiteelliseksi, liian etäiseksi, väärällä tavalla omituiseksi. Kyllä tällä hetkensä oli, eikä loppuun asti lukeminen ollut mikään raskas taistelu, mutta en nyt ihan herkästi lähtisi suosittelemaan, toisin kuin Sinun päiväs koittaa:ta, joka oli erinomainen. Lukekaa siis mieluummin se.
Olipas oivallinen kokoelma kirjoituksia. Silfverberg kirjoittaa terävästi ja antaa ajattelemisen aihetta. Varsinkin ateismia käsittelevät kohdat olivat jotenkin harvinaisen selväpäistä tekstiä.
Kirja on kirjoitettu 2011, eikä ole pahemmin vanhentunut – monin osin se tuntuu suorastaan ajankohtaiselta. Huvittaa ajatellakin, miten Silfverberg kommentoisi keskustapuoluetta nyt, jos aikana ennen Sipilää asenne on ollut jo näin hapan.
Eeva Turusen esikoisteoksen huomiotaherättävä nimi oli tullut tutuksi, mutta kirja oli jäänyt lukematta. Erinomaisen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen -romaanin myötä oli ilman muuta selvää, että tähän esikoiseenkin on tutustuttava, sen verran jykevän vaikutuksen Turunen kirjallaan teki. Esikoinen ei ole romaani, vaan lyhytproosaa. Se sisältää seitsemän erillistä tekstiä. Novellikokoelmaksi tätä ei ole jostain syystä luokiteltu, eivätkä nämä tekstit oikeastaan ihan novelleja olekaan. Kirjoitukset pyörivät ihmissuhdeteeman ympärillä ja tarkastelevat maailmaa omintakeisesta, aika neuroottisesta ja kulmikkaasta näkökulmasta. ”Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo”, esimerkiksi, kertoo neiti N:stä ja neiti K:sta, jotka ovat matkailemassa Islannin kaltaisessa paikassa. Näkökulma on neiti N:n, joka tarkastelee maailmaa huolellisesti ja näkee sen täynnä yksityiskohtia, joista monet ovat vähän ahdistavia ja huolestuttavia. Neiti K nautiskelee elämästä, eikä jää pohtimaan onko hotellihuoneen luonnottoman korkean vuoteen alla merkkejä luteista tai voiko kylpyhuoneen mahdollisesti saastaisia vanulappuja käyttää. Eeva Turunen on kielenkäyttäjänä melkoinen tyylittelijä. Otetaan esimerkki tilanteesta, jossa neiti N on ollut hotellin aulassa valikoimassa postikortteja lähetettäväksi matkalta. Neiti N ostaa lunnikortin, mutta arvelee, ettei voi lähettää sitä, koska matkalla ei ole vielä nähty lunneja omin silmin. Sellainen olisi falskia. Neiti N kuvailee, miten hän inhoaa kortteja, joiden kuvassa on monta erillistä kuvaa. Kuvaus karkaa liioitteluun asti, kunnes neiti N päätyy tähän:
Neiti N ajattelee: olen saanut tarpeekseni. Neiti N ajattelee: lähetän seuraavalta matkaltani yksivärisiä kortteja, kuva-aiheettomia värilappuja, joihin kirjoitan huokoiset värssyt niin kuin siveltimen hajamieliset kiskaisut, hatarat hetket. Jäljennän otteen maisemasta yhdellä vedolla, hän päättää. Minähän olen tiivistäjä, neiti N luonnehtii itseään.
”Henkareiden tippumisesta seuraa tietynlaista henkarintippumisvoimattomuutta.”
Sivistyneestä ja miellyttävästä ihmisestä
”päivän loppupuolella tapahtunutta: kuulin, että eräältä toiselta suunnittelijalta on tilattu täydentävää sisustustyötä työväenopistoon, jonka minä piirsin
Sivistyneen ja miellyttävän ihmisen
Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Neiti U
Sivistyneestä ja miellyttävästä ihmisestä