Mikko Saari

Tämä pieni novellikokoelma löytyi Oppianin kuvastosta. Päätin tarttua sivistyksen hengessä, onhan kirjoittaja Radclyffe Hall (1880–1943) lesbokirjallisuuden klassikoita. Suomeksi Hallilta on aiemmin suomennettu pääteos Yksinäisyyden kaivo (1928, suom. 2010). Nyt käsissä olevan kolmen novellin kokoelman on suomentanut Anna Laine.    Kokoelman niminovelli kuvaa neiti Ogilvyä, joka palaa ensimmäisestä maailmansodasta. Hän on organisoinut englantilaisten naisten yksikön tekemään sairaanhoitoa ja haavoittuneiden kuljettamista eturintamalta. Nyt sota on ohi ja elämä tyhjää. Neiti Ogilvy on epätavallinen nainen, joka olisi oikeastaan halunnut syntyä mieheksi, voidakseen nauttia kaikista miessukupuolen mahdollisuuksista. Sodan päätyttyä neiti Ogilvy ajelehtii, kunnes lähtee lomamatkalle Devonissa sijaitsevalle saarelle. Siellä hän löytää yllättävän yhteyden menneeseen maailmaan, omaan osaansa siinä ja intohimoon, jollaista hän ei elämässään muuten ole tuntenut.    Lepokuuri-novellin pääosassa on herra Duffell, Duffell & Son -terästehtaan johtaja. Hän huomaa eräänä päivänä olevansa tavattoman väsynyt, uupunut ja kivuissaan. Lääkärit komentavat irrottautumaan töistä kuudeksi kuukaudeksi ja lähtemään merimatkalle. Hän päätyy matkalle Cornwalliin ja siellä kyseenalaistamaan lopulta koko oman identiteettinsä hyvin perinpohjaisella tavalla.    Kokoelman päättää novelli Fräulein Schwartz, joka kertoo pienestä saksalaisnaisesta, joka asuu Lontoossa vaatimattomassa täysihoitolassa ja tulee jotenkuten toimeen opettamalla saksaa yksityisoppilaille. Hänen elämänsä muuttuu kahdella tavalla: hän löytää pienen kissanpennun, josta hän saa elämäänsä uutta sisältöä, ja sitten alkaa ensimmäinen maailmansota, joka tekee hänestä saksalaisena täydellisen hylkiön.    Novellit ovat erikoisia. Neiti Ogilvy löytää itsensä alkaa lupaavasti, mutta kun neiti Ogilvy saa yhteyden menneisyyteen, novelli kääntyy kehnonpuoleiseksi paleofantasiaksi. Lepokuuri on sekin aika kummallinen novelli, jossa herra Duffellin pohdiskelut olemuksensa luonteesta käyvät melkoisilla kierroksilla. Tarina on sinänsä ajankohtainen, kuvaahan se liike-elämän vaatimusten ja pörssikurssien heittelyn riivaamaa miestä. Fräulein Schwartz on kokoelman paras novelli. Siinä Radclyffe Hall piirtää mielenkiintoisia ja teräviä henkilökuvia.    Kokoelma on pienenpuoleinen. Nähtävästi englanninkielisessä kokoelmassa on viisi novellia; miksiköhän tähän ei ole käännetty niitä kahta muuta? Ilahduttavasti mukana on pieni Tuomas Kilven laatima esipuhe, joka esittelee Hallin elämän perusteet muutamalla sivulla. Olisin kuitenkin kaivannut teokseen novellien alkuperäisiä englanninkielisiä nimiä ja julkaisuaikoja.    Suomennos on enimmäkseen toimiva, mutta siinä on muutama luottamusta horjuttavan tasoinen kömmähdys. Kun täysihoitolan palvelustyttö Alice puuskahtaa saksalaisten olevan ”ne pirut, jotka ovat tehneet lapsestani äpärän ja minusta pelkän malmin koko loppuelämäni”, herää aavistus, että kääntäjä ei ole ihan tilanteen tasalla. Alkutekstissä sanan ”ore” edessä onkin kriittinen heittomerkki, joka muuttaa merkitystä kummasti. Lapsensa isän sodassa menettänyt Alice pelkääkin leimaantuvansa huoraksi. Alicen työväenluokkainen puheenparsi on suomennoksessa kadonnut ja neiti Schwartzin saksansekainen englantikin on vääntynyt vähän kömpelöksi ”mitä te sanoa”-puheeksi, jota Juhani Lindholm on – aiheellisesti – kritisoinut kirjoituksissaan. Se ei ole luontevaa, eikä kuulosta aidosti huonosti kieltä osaavan kieleltä.    En yleensä liiemmin välitä kirjojen hinnoista; se ei varsinaisesti arvioon kuulu. Tässä kohtaa on kuitenkin pakko todeta, että kun tätä kolmen ihan kivan novellin kokoelmaa myydään 30–50 euron hintaan, väkisinkin tuntuu, etteivät hinta ja laatu aivan kohtaa. On mainiota, että Radclyffe Hallia suomennetaan lisää, mutta tuolla hinnalla saa olla melkoinen fani, että tämän ostaa omakseen – etenkin kun suomennoksen taso jättää hieman toivomisen varaa. 

Itävaltalainen Ingeborg Bachmann (1926–1973) oli runoilija ja kirjailija. Bachmann väitteli filosofian tohtoriksi Heideggerin eksistentiaalisen filosofian kriittisestä vastaanotosta. Kirjallinen ura alkoi radiokuunnelmien käsikirjoittajana. Kaunokirjallisuuden puolella Bachmann toimi Gruppe 47 -ryhmässä, jonka jäseniin kuuluivat muun muassa Günter Grass, Paul Celan ja Heinrich Böll.

Melko nuorena kuollut Bachmann kärsi alkoholismista ja lääkkeiden väärinkäytöstä, ja kuoli lopulta palovammoihin ja barbituraattien vieroitusoireisiin sytytettyään vahingossa yöpaitansa palamaan tupakalla. Hurja loppu elämälle.

Bachmannin kirjalliset työt käsittelevät naisen asemaa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, imperialismia ja fasismia. Bachmann väitti, että fasismi ei kuollut saksankielisessä maailmassa vuoteen 1945, vaan jatkui 1960-luvulla erityisesti siinä, miten miehet sortivat naisia.

Bachmann ehti kirjoittaa urallaan yhden romaanin, tämän Malinan vuonna 1971. Kyllikki Villa suomensi teoksen ja Weilin+Göös julkaisi sen 1980-luvulla. Teos lienee jokseenkin unohtunut, mutta kyllä sen jotkut yhä muistavat. Itse löysin sen luettavaksi Me Naisissa julkaistusta 101 muiden kuin miesten kirjoittamien kirjojen listasta, jonka on koonnut Mari Uusivirta.

Jokainen vähän tunnettu klassikko ei kuitenkaan ole helposti lähestyttävä ja onnistunut lukuelämys. Minulle Malina putoaa vuoden kammottavimpien lukukokemusten listalle. Lukeminen oli hirvittävää takkuamista ja kirjan päätyttyä olin lähinnä onnellinen, ettei minun tarvinnut lukea sitä enää.

Kirja on kolmiodraama, jonka kertojana on nimetön naispäähenkilö. Hän elää yhdessä vakaan ja turvallisen Malinan kanssa (ei kuitenkaan naimisissa) ja toisaalta on kiivaassa suhteessa unkarilaisen Ivanin kanssa. Mitään sen ihmeempää juonta ei kannata odottaa: kovin luvataan, että kohtalokas jännitys tihentyy loppua kohti, mutta minusta kirja vain lähinnä hajoaa sekavaksi hälinäksi. Kirjan keskeltä löytyy myös noin 50-sivuinen jakso, jossa päähenkilö kertoo vaikeaa isäsuhdettaan käsitteleviä unia.

Voin kyllä nauttia psykologisista romaaneista, mutta tuntuu, että tässä kohtaa on astuttu aivan liian vahvasti psykologian puolelle. Epäilemättä tässä teoksessa on hirmuinen määrä analysoitavaa, jos oikein lähtee perkaamaan päähenkilön psykologista maisemaa, mutta minulle se vain oli vaikeaa. Kyllähän tässä sinänsä varmasti oikein pätevä pakkomielteisen ihmissuhteen kuvaus on kaiveltavissa, mutta missään nimessä mitään helppoa luettavaa Malina ei ole.

Tulinpahan taas sitäkin ajatelleeksi, että runous on kyllä sikäli hyvin kiitollista, että runokokoelmasta lukee vaikka minkälaista häröilyä; romaanimitassa kokee helposti olevansa tekstin vanki. Tässä asiaa ei auta sekään, että kirjan taitto on ahdistavan tukkoisa. Villan suomennoksessa ikä näkyi jossain sanamuodoissa, mutta siitä ei sinänsä pahaa sanottavaa.

Runoilija Raisa Marjamäki on julkaissut tähän mennessä neljä runokokoelmaa. Katoamisilmoitus on niistä ensimmäinen. Tämä oli minulle täysin sattumanvarainen kirjastopoiminta; mitään en tiennyt etukäteen, mutta olipahan mielenkiintoisen näköinen nide. Epämääräiset vanhat valokuvat kansissa herättivät uteliaisuuden.

Kuvien käyttö jatkuu kokoelman sivuilla. Valtaosa sivuista on vain tekstiä, mutta seassa on kuviakin, joiden päälle tekstiä on aseteltu kollaasimaisesti. Runojen asettelu sivuille on sekin dynaamista ja elävää, paikoin hyvinkin kuvallista.

Itse teksti miellytti minua välittömästi. Marjamäen tyyli tuo mieleen SITOIn kappaleet, näitä olisi helppo ajatella samalla tavalla esitettyinä. Tämä on asettelun kuvallisuudesta huolimatta ääneen luettavaa runoutta, sen verran herkullinen rytmi näistä runoista nousee kuin itsestään. Maistelkaapa vaikka tätä:

Hymyillä leveää vahinkoa
irrota jokaisesta väristä
lähteä käsistä kas täristä
hartioista kirpoaa siipiä ja jyrsijöitä
nyt jos jaksat odottaa ihan paikallaan tässä
auringonvalo jos odotat
näetkö valoläikät lähestyvät?

Katoamisilmoitus

enää en edes huomannut odottavani
se on kuin tanssin suhde kävelyyn
poispääsy on pääsyy: lennättää
fiktiivistä leijaa kuvitelluissa museoissa

Teksti on paikoin kömpelöä, mutta aihe on vahvasti hallussa ja kuvitus on erinomaista. Eipä aiheesta ole juuri muitakaan kirjoja suomeksi, joten sikäli Hämikki on helppo nimetä ykköseksi suomalaisia hämähäkkejä käsittelevistä kirjoista.

Toisinaan kirjoilla on kauniit kannet, toisinaan ei. Halun politiikka menee jälkimmäiseen kategoriaan: tämän kirjan kannet eivät onnistu herättämään lukuhalua. Suomenkielinen nimikin on vähän laimea. Alkuteoksen kansi ei ole sen kummempi, mutta englanninkielinen nimi The Right to Sex on iskevämpi ja tarttuu heti yhteen kirjan peruskysymyksistä. Onko ihmisillä oikeutta seksiin?    Tätä kysymystä ja muita seksiin liittyviä julkisia merkityksiä purkamaan lähtee Amia Srinivasan (s. 1984), Oxfordin yliopiston politiikan tutkimuksen professori, jonka koulutustaustasta löytyy niin feminismin historiaa kuin metafilosofiaa. Kannuksia siis löytyy ja taitoa kirjoittaa nasevasti. Tämä esseekokoelma on Srinivasanin esikoiskirja, taustalla on toki paljon akateemista kirjoittamista ja tieteenalan popularisointia. Lähtökohta esseille on varsin angloamerikkalainen, mikä haittaa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tämä kulttuuri meillekin kyllä suodattuu, vaikka kulttuurierojakin kyllä näkyy.    Teoksen kuusi esseetä pyörivät seksin ympärillä. Tekstit ovat laveita ja käsittelevät aiheitaan hyvin leveällä sudilla. Ne eivät myöskään anna yksinkertaisia ja helppoja vastauksia. Jos tämän kirjan haluaisi tiivistää yhteen lauseeseen, se voisi kuulua vaikkapa  näin: ”seksuaalisuuden politiikka on monimutkaista”. Srinivasan on vahvasti intersektionaalinen feministi. Hän nostaa esiin etnisyyden merkitystä monessa kohtaa ja tarkastelee valkoista feminismiä osin ulkopuolisen silmin.    Ensimmäinen teksti ”Miesten vastainen salaliitto” alkaa perusteettomista raiskaussyytöksistä ja laajenee siitä Me Too -liikkeen lieveilmiöiden tarkasteluun. Tekstissä on monia oivaltavia kohtia. Vaikkapa tämä:    Intersektionaalisuuden keskeinen oivallus on se, että mikä hyvänsä vapautusliike – feminismi, rasismin vastainen liike, työväenliike – joka keskittyy vain siihen, mikä viiteryhmän jäsenille (naiset, rodullistetut, työväestö) on yhteistä, muuttuu liikkeeksi, joka hyödyttää eniten niitä ryhmän jäseniä, jotka ovat vähiten sorrettuja.    ”Puhun opiskelijoilleni pornosta” käsittelee feminismin ja pornon välistä vaikeaa suhdetta ja sitä, miten pornon valtavirtaistuminen on asiaan vaikuttanut. Vanhat pornosodat näyttäytyvät eri valossa, kun niitä katselee nykyisen internetpornon parissa varttuneen sukupolven näkökulmasta. Etenkin pojille porno näyttäytyy seksin auktoriteettina, joka opettaa, millaista hyvä seksi on. Merkittävä ongelma onkin, ettei kelvollista seksuaalikasvatusta ole saatavilla – Yhdysvalloissahan monissa paikoin sitä ei ole tarjolla ollenkaan, tai se puhuu vain pidättäytymisestä. Mutta auttaako sekään? Miten seksikasvatusta sitten opetetaan? Opettajatkin katsovat pornoa. Kysymykset ovat mutkikkaita.    Incel-massamurhaaja Elliot Rodgerista käyntiin ponkaiseva ”Oikeus seksiin” on kirjan parasta antia. Se käsittelee incel-ilmiötä (involuntary celibacy, tahdonvastainen selibaatti) ja seksuaalisen halun politiikkaa laajemminkin. Elliot Rodger ei ole ainoa ihminen, joka on perustellusti tai perusteettomasti kokenut joutuvansa suljetuksi ulos seksin piiristä. Aasialaistaustaiset miehet esimerkiksi kokevat usein olevansa ei-toivottuja seksi- ja suhdekumppaneita. Cis-lesbojen haluttomuus huomioida transnaisia mahdollisina seksikumppaneina on toinen esimerkki. ”Kenelläkään ei ole taattua oikeutusta seksiin, ja jokaisella on oikeus haluta mitä haluaa, mutta henkilökohtaiset mieltymykset [...]  ovat harvoin vain henkilökohtaisia”, Srinivasan toteaa. Asia on monimutkainen. Srinivasan lopettaa esseensä kuitenkin kauniisti:    Parhaimmissa tapauksissa – tapauksissa, joihin voimme perustaa toivomme  – halu voi vastustaa valintoja, joita politiikka on tehnyt puolestamme, ja valita itse.    Tämä on sen verran mutkikas ja asioiden ytimessä oleva kysymys, että esseetä seuraa jatkokirjoitus, jossa Srinivasan käsittelee vielä 88-kohtaisen listan kautta esseen julkaisemisen jälkeen esiin nousseita kysymyksiä ja esseen saamaa palautetta. Listalta löytyy paljon terävää pohdiskelua esimerkiksi aasialaisyhteisön erityispiirteistä ja inceleistä.    Tämä on incel-ilmiön ytimessä piilevä syvä ristiriita: incel-miehet asettuvat vastustamaan seksuaalisia markkinoita, joilla näkevät itsensä häviäjinä, mutta sitovat itsensä tiukasti statushierarkiaan, joka näitä markkinoita muovaa.    Tämä on hyvin sanottu. Olenkin sitä mieltä, että patriarkaatti pitäisi romuttaa ja incel-miehet, jotka raivoavat naisille ja feministeille, vastustavat sitä tahoa, joka olisi parhaassa asemassa heitä auttamaan ja joka tarjoaa heille parhaimpia ratkaisuja.    ”Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa” käsittelee ongelmia, joita liittyy opiskelijoiden ja professorien välisiin seksisuhteisiin, myös silloin kun suhteet ovat täysin suostumuksellisia. Tämä on kirjan esseistä se, jossa eniten näkyy, että nyt ei ehkä ihan olla suomalaisittain relevantin kulttuurin äärellä. Suomalaisten yliopistojen massaluentojen maailmassa tämä ei tunnu ihan merkitykselliseltä. Pohdiskelu siitä, miten opiskelijat ovat täysi-ikäisyydestään huolimatta lapsenkaltaisessa asemassa, jossa he eivät voi antaa pätevää suostumusta, on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista.    ”Seksi, pakkovalta ja kapitalismi” käsittelee feminismin ja valtiollisen pakkovallan suhdetta. Erityisesti tämä näyttäytyy kysymyksessä suhteesta prostituutioon. Sehän on vahvasti feministejä jakava kysymys, jossa osa ajaa täyskieltoa ja osa sallivampaa suuntaa. Joskus tuntuu, että toiset näkevät prostituution pelkästään orjakauppana ja toiset pelkästään vapaaehtoisesti alalla toimivien seksityöläisten uravalintana. Totuus on tietysti nämä molemmat yhtä aikaa. Srinivasan toteaa myös selkeästi, että miten seksityötä sitten rajoitetaankaan, vakio on, että seksityöläiset kärsivät joka tapauksessa. Mutta onko oikein vahingoittaa seksityöläisten asemaa, jos tavoitteena on parempi todellisuus, jossa seksityötä ei ole? (Jos nyt unohdetaan se, että sellainen tulevaisuudenkuva ei tunnu erityisen uskottavalta.)    Halun politiikka on ajatuksia herättävä kirja, joka tarkastelee kysymyksiään ilahduttavan monimutkaisesti ja sotkuisesti. Eiväthän nämä ole mitään helppoja kysymyksiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkasteluun otetaan muitakin näkökulmia kuin vauraat valkoiset ihmiset, saadaan usein huomata, että se, mikä on valkoisille hyvinvoiville naisille parasta, ei välttämättä ole sitä huonompiosaisille mustille. Jos haluaa ravistella omaa ajatteluaan sukupuolten välisen vallankäytön monimutkaisista kysymyksistä, Amia Srinivasan tarjoaa siihen moderneja ja hyödyllisiä työkaluja. Aiheen luulisi sentään kiinnostavan useimpia.    Teoksen on suomentanut Laura Lahdensuu, joka on tehnyt käännöksen kanssa hyvää työtä. Srinivasanin teksti on välittynyt suomeksi enimmäkseen kuulaana ja selkeänä. 

Siihen nähden, miten paljon Suomessakin vuodessa toimistoissa vietettyjä henkilötunteja kertyy, aiheesta on verrattain vähän runoutta. Mieleen tulee tuoreista Petra Vallilan oivallinen Ehkä, joka hyödyntää kuivakkaa yrityskieltä ja siten vie lukijan toimistojen maailmaan. Se on kuitenkin varsin abstrakti verrattuna Satu Mattila-LaineenToimitilaan, joka on runoelma ”yhden konttorin yhden työntekijän yhdestä päivästä”.   

Kaikki alkoi niin,
että tehtiin kolmikerroksinen,
monihaarainen rakennus
(paikallavalettua betonia) 1974. 

“Kauimmassa pöydässä siivoojat / vaitonaisina, yhteenkuuluvuus tihentyy”

Toimitilan

Bulgakoviin

Toimitila

Etymologia on aivan huippukiinnostavaa. Siksi tartun innolla kaikkiin kirjoihin, jotka pureutuvat kielen rakenteisiin ja sanojen takana piileviin selityksiin ja taustoihin. Toimittaja-kielenhuoltaja Ville Elorannan ja tutkija Lotta JalavanSana sanasta : Suomen kielen jäljillä on tällainen teos, ja miten mielenkiintoinen se onkaan!

Kirja on täynnä hyvää kansantajuista selitystä siitä, mistä ja miten suomen sanat ovat vuosituhansien aikana muotoutuneet. Suomen monimuotoiset sukulaissuhteet niin Uralin suuntaan kuin eurooppalaisiin kieliin tulevat perinpohjin selviksi. Suomi on Euroopan kielten joukossa omanlaisensa, mutta silti vahvasti kytköksissä: lainatavaraa on liikkunut molempiin suuntiin. On myös kiehtovaa, miten suomi on ollut eräänlainen pakastin, joka on säilyttänyt germaanisia lainasanoja vanhemmassa muodossaan. Esimerkiksi ruotsissa å on myöhemmin korvannut pitkän aa-vokaalin ja ö au-yhdistelmän. Niinpä ruotsin skön on säilynyt suomen sanassa kaunis lähellä alkuperäistä germaanista skauniz-muotoa ja valkosipulin toinen nimi kynsilaukka näyttää, miten lök on aiemmin ollut lauk (ja on edelleen islannissa laukr).

Sana sanasta on tulvillaan mielenkiintoisia esimerkkejä ja anekdootteja. Sain esimerkiksi selityksen sille, mistä Kangasalan Vesijärvi on äärimmäisen lattean nimensä saanut: arvellaan, että taustalla olisi kahta vesialuetta yhdistävää välijokea tarkoittava sana viksi tai veksi. Vesijärven ja Längelmäveden välissä on järviä yhdistävä lyhyt Vääksynjoki, joten ehkäpä Vesijärven alkuperäinen nimi on ollut Veksijärvi ja kun veksi-sanan merkitys on unohtunut, järven nimeksi on tullut ajan mittaan Vesijärvi. Tismalleen sama asetelma toistuu myös Asikkalassa Päijänteen ja Vesijärven välissä.

Kirjailijat ovat halunneet jakaa tuoretta, ajankohtaista tutkimustietoa suurelle yleisölle. Tämäkin on aihe, jossa sellaiselle on kysyntää, erilaisia enimmäkseen hakoteillä olevia kansanetymologioitahan on viljalti. Suomesta puuttuu onneksi englannissa tavanomainen taipumus selittää vanhoja sanoja lyhenteiksi; harmi vain, että lyhennekieli – vaikkapa sellaiset sanat kuin radar ja laser – yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja minkään sitä vanhemman sanan selittäminen lyhenteenä on lähes varmasti väärin. Sana sanasta on enimmäkseen erinomaisen luettavaa ja kiinnostavaa tekstiä maallikollekin, kielitieteellistä asiantuntemusta ei paljoa vaadita.

Nyt kun tätä kirjoittaakseni haeskelin kirjasta tiettyjä kohtia, kirjan rakenne osoittautui aika hajanaiseksi, samanlaisista asioista puhutaan monessa eri kohdassa. Nimiä käsitellään esimerkiksi monessa kohtaa eri kanteilta, mutta missäs kohtaa siitä Vesijärvestä nyt sitten puhuttiinkaan? Sain selata kirjan läpi kolme kertaa ennen kuin löysin. Tässä kohtaa olisin kaivannut hakemistoa! Luettaessa rakenne ei kuitenkaan haitannut, ahmin kirjan innokkaasti. Vaatiihan tämä ison annoksen innostusta etymologiaan ja kieleen, mutta jos sitä löytyy, niin onhan tämä huikeaa herkkua.

Juutalaista sukuhistoriaa. Ja puolalaista, ukrainalaista, neuvostoliittolaista ja ehkä vähän saksalaistakin. Toisen maailmansodan jälkiä yhden suvun värikkäissä vaiheissa. Palasista koostuva kertomus siitä, kuinkka Petrovskaja seuraa jälkiä ja penkoo sukunsa vaiheita.

Hienohan tämä oli, siinä missä se ensimmäinenkin kokoelma. Hyvin samantyyppisiä kertomuksia, mutta ei kai se ihmekään ole, kun hyvin pitkälti kirjailijan oman elämän ympärillä pyöritään aiheiden suhteen – lukija voi arvailla, minkä verran nämä ovat oikeita tapahtumia ja minkä verran keksittyjä juttuja, vaan tietäisikö kirjailijakaan enää.

Hyvin kirjoitettuja juttuja, kiinnostavia näkökulmia, mielenkiintoisia henkilöitä. Erinomaista novellitaidetta.

Vauhdikas Ella-sarjan spin-off, pääosassa nyt Ellojen henkilögallerian vauhdikkain jäsen Pate. Runsaasti kuvitettu kirja on helppoa luettavaa, vielä vähän helpompaa kuin Ellat, joten tämän voi surutta lyödä lukutaitoisen eskarin tai ekaluokkalaisen käteen ihan itse luettavaksi. Mukana on kyllä Parvelan tyylille uskollisesti myös vähän aikuishuumoria, muutenkin tästä kyllä tunnistaa kirjoittajan vaivattomasti. Ihan on Parvelaa.

Konsepti ei hassumpi, vaikka vähän epäuskottava onkin. 240-sivuisessa kirjassa ei saa olla pohjustusta ensimmäiset 110 sivua, kyllä pitää aikaisemmin alkaa tapahtua. Välillä tekstissä oli aikamoinen paasaamisen maku; selväksi tuli, että kirjailijalla on Asiaa ja Tärkeää Sanottavaa.

Puutteistaan huolimatta ihan kelpo viihdettä.

I had missed this one completely, but then it went on to win the Tähtivaeltaja award, so I had to read it. Verdict? Fascinating, but kind of hard to read, thus just three stars. I'm willing to plead stupidity: this book is probably for smarter people than I am, and I probably missed a ton of fascinating metaphors. But at times, the worlds Schulz create were simply amazing, and I don't wonder why this was awarded, especially as the translation is solid.

 Susanna Kesäsen sanaton sarjakuva Ja 10 muuta joita en muista jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Tarinassa ilmeisesti joku murtautuu autiotaloon ja löytää sieltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Niitä tutkaillaan ja kerronta kenties laajenee kuvaamaan laajemmin kuvien kuvaamaa mennyttä elämää – sitä on vaikea sanoa, koska asioiden konteksti ei sinänsä samanlaisista kuvista aukene.    Sekalaisen kuvavirran tulkitseminen ei kovin selkeää tai kiinnostavaa tarinaa mielessäni muodosta. Vaikka ei kai siinä – jos katselee jonkun tuntemattoman ihmisen valokuvia, eihän niistäkään sen kummempaa tarinaa synny, on vain irtonaisia kuvia, joille voi mielessään sommitella jotain kontekstia ja kehystä. Jos Kesänen on pyrkinyt tällaiseen vaikutelmaan, siinä on onnistuttu.    Osin syy, miksi en tälle kirjalle syttynyt, on valitun kuvitustyylin. Teos on mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Tämä tekniikka ei minua puhuttele koskaan: lyijykynillä tehtyjen ja raskaasti väritettyjen teosten harmaus on yksinkertaisesti liian ankeaa. Taitavasti Kesänen toki piirtää ja sommittelussa ja asettelussa on oivallusta, mutta en pääse lyijykynäkuvituksen harmaudesta yli. Minua tämä muistojen ja valokuvien kimara ei siis saanut innostumaan. 

This one certainly stands out from the other Flavia books. It's less of a detective piece than the earlier books, but it does a good work shedding light to some of the mysteries in the series, providing lots of background to the characters. It also works as an interesting springboard to new things – I'm really looking forward to the next part in the series.

Hieno idea, hyvin tehty – mutta ei tämä minun juttuni ollut. Sinä vuonna 1918 on pohjimmiltaan peli, enkä oikein jaksa syttyä yksinpeleille. Ehkä yleisemminkin kirja ei ole paras formaatti tällaiselle: nyt oli hyvää pyrkimystä huomioida erilaisia hahmoja vaihtuvien määreiden avulla, mutta välillä tuntui, ettei näitä määreitä juurikaan huomioitu.

Tämä on osin kirjaformaatin tuoma rajoitus: kirjassa on rajallisesti tilaa, eikä vaihtoehtoja voi olla niin paljon, että kaikki yhdistelmät olisi mahdollista joka kohdassa huomioida kovin perinpohjaisesti. Seurauksena on välillä vähän epäloogisia käänteitä tai tunne siitä, että omilla valinnoilla ei ole merkitystä, kun tarina kulkee aina joka tapauksessa tiettyjen porttien läpi.

Ideasta kuitenkin pisteet: on hienoa, että joku tekee tällaistakin ja omat valaisevat puolensa tässäkin on. Kokeilepa itse pysyä neutraalina sisällissodan käänteissä – ei se helppoa ole, eikä varmasti ollut oikeastikaan.

Small book about smells and tastes. Interesting collection of tidbits. The book reads a bit like a collection of newspaper columns, as it has short chapters that jump from topic to another. The book is full of interesting little details and mentions some new advances in science that I've never heard of, so thumbs up from me - this was a fun little read.

Hurmaava pieni nuortenkirja, jossa talvisen taianomaisessa tunnelmassa tapahtuu epätavallisia asioita. Tarina etenee lyhyessä kirjassa kiitettävän reipasta vauhtia. Mainio pieni fantasiatarina.

Kuopio-sarjaan toinen yhdenpäivänromaani heti edellisen perään – nyt ollaan kesäkuussa 1942, talvi on takana ja kesä alkamassa ja ihmisillä raskaista sotavuosista huolimatta kesäinen tunnelma.

Ravintola Tatraan ollaan järjestämässä juhlia, joihin pitää saada soittajat ja kaikki. Nuoret tytöt Mari ja Ani taas elävät tytönelämäänsä vaikka käytännössä ainoat nuoret miehet kaupungissa ovat saksalaisia sotilaita, paikalliset miehet kun ovat rintamalla. Teini-ikäiset tytöt keikkuvat lapsuuden ja aikuisuuden rajalla ja seuraukset voivat olla vaarallisiakin.

Taas on oivallinen tunnelma, paljon pieniin yksityiskohtiin tarttumista, monenlaista elämää ja näkemystä sodanajan elämästä erilaisista näkökulmista. Vierailevana tähtenä uutta näkökulmaa tuo tällä kertaa kiertelevä belgialainen journalisti Marieke Candrix.

Jälleen kerran hieno kirja, vaan huolestuttavan vähiinhän nämä alkavat käydä, kaksi osaa enää jäljellä.

Pleasant and interesting description of one childhood and the life in New York in the 1930s. Despite all the hardships, Doctorow writes a positive story. There's only one confrontation with street thugs, and despite the depression and financial troubles the family meets, the story remains mostly positive. The description of the World's Fair is intriguing.

No nyt sitten se ensimmäinen lordi Peter Wimsey -dekkari luettu; sekin piti lainata Lempäälästä asti. Uusin painoskin on sentään ilmestynyt 1997, eikä sitä silti löydy Tampereelta kirjastosta. Ihmeellistä. Oletan, että se on ollut kokoelmassa, mutta aika lienee syönyt pokkarit.

Aikaisemmin lukemani Kas tässä teille ruumis oli kyllä parempi aloituskohta, vaikka ei ensimmäinen ollutkaan. Vaan ihan näppärä dekkari tämäkin. Alkuasetelma on kiinnostava. Kylpyhuoneeseen on ilmestynyt tuntematon ruumis, ammeessa lojuu alaston mies jolla on yllään vain hienot kultaiset nenälasit. Samalla toisaalla liikemies on kadonnut. Houkutus olisi yhdistää nämä kaksi tapausta, vaan eipä se ihan niin yksinkertaista ole.

Kuka ja mistä? on paikoin aika kliseinen – lopussa saadaan genren perinteiden mukaisesti tietysti täydellinen ja kattava tunnustus – eikä välttämättä suuresti yllättävä. Aikakauden
hengessä kevyttä rasismia on ilmassa, juutalaisuudesta tehdään aika lailla numeroa. Kelpo juttu kuitenkin ja aivan lukemisen arvoinen näin melkein sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Vanha luonnonmetsä on kovin paljon muuta kuin metsäteollisuuden tarpeita palveleva puupelto, jossa kaikki puut ovat samaa lajia ja yhtä nuoria. Tällaisten luonnonmetsien ja niiden lajikirjon puolesta puhuu luonnonystävä Aura Koivisto. Ei ole yllätys, että Metsähallitus ja metsästäjät saavat kuulla kunniansa, kun Koivisto vie lukijan luonnonmetsiin.

“Hyvä kanootti, pari heimoni lumikenkiä, majavani, perheeni ja kymmenentuhatta neliömailia erämaata”, sanoi Harmaa Pöllö eli englantilainen Archibald Belaney tarvitsevansa ollakseen onnellinen. Ehkä Suomi on vähän eri juttu kuin Kanada, mutta tällaista erämaapaljoutta lähellekään ei pääse Suomessa. Kymmenentuhatta neliömailia on noin 25 000 neliökilometria ja suurin yhtenäinen erämaalue Suomessa on hieman alle 3 000 neliökilometrin kokoinen. Vähiin on Suomessa erämaa käynyt. Kainuussakin, joka nyt sentään tuntuu täältä etelästä katsottuna syrjäseudulta, suurimmat yhtenäiset suojelualueet ovat 70 neliökilometrin luokkaa.

Koivisto on vankkumatta luonnon ja tiedon puolella. Tieto tuo luonnon tutummaksi ja hälventää esimerkiksi eläimiin ja luonnonilmiöihin liittyviä pelkoja. Tuttuihin eläimiin ja ilmiöihin on myös vaikeampi suhtautua vain hyödynnettävinä resursseina.

En tiedä, kuinka paljon lopulta itse haluan luonnonmetsissä samoilla. Nautin kuitenkin suuresti siitä, että pieni lähimetsämme on suojelualuetta, jolta ei kaatuneita puita kerätä pois. Puusto on monen ikäistä ja monilajista. Tätä lajien kirjoa haluaisin suojeltavan muuallakin. Kadonnutta lajikirjoa on hyvin vaikea, jos ei mahdotonta saada takaisin, joten nyt jos koskaan olisi aika tarttua suojelutoimiin kunnolla. Etenkin Etelä-Suomen vähät arvometsät olisi syytä suojella pikimmiten.

Toivottavasti tämäkin kirja tavoittaisi myös niitä lukijoita, joille aihe ei ole itsestään selvä. Se tavallinen vaarahan on, että kirjaa lukevat vain metsänystävät, eikä se tavoita niitä, joille viesti olisi tärkein saada välitettyä.

Säkenöivää tavaraa. Enpä olisi ensimmäiseksi odottanut Rajaniemen tarttuvan seuraavaksi vuoteen 1938 sijoittuvaan vakoojatrilleriin, mutta hyvä että tarttui, tämähän oli kerrassaan oiva teos. Mieleen tulee ennen kaikkea China Miévillen [b:Toiset 13091715 Toiset China Miéville https://images.gr-assets.com/books/1323624436s/13091715.jpg 4767909], koska tässä oli jotain samaa nyrjähtäneisyyttä – koska tokihan tämä ei ole mitenkään aivan suoraviivainen kirja.Kirjan todellisuudessa kuolema nimittäin on kaikkea muuta kuin loppu – se on vain välivaihe, koska tuonpuoleisessa elämä jatkuu Kesämaassa, jos on sattunut saamaan lipun sinne eläessään. Ja kun elämä jatkuu, jatkuu moni muukin asia: Britannian ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelut käyvät vakoojasotaansa myös rajan takana.Kirjan päähenkilönä on agentti Rachel White, joka saa vihjeen Kesämaassa toimivasta kaksoisagentista. Rachel aloittaa jahdin, mutta miten napata kuollut kaksoisagentti, jolla on selvästi ystäviä korkeilla paikoilla?Hieno kirja!

Kind of like [b:The Three 18453110 The Three Sarah Lotz https://d.gr-assets.com/books/1379897631s/18453110.jpg 26098356], really. Gripping, interesting, but in the end – not perfect. I did read this quite quickly, as I was eager to see what's happening, but the ending was perhaps a tad too vague. It's not “ooh a mystery what is this”, but rather “ooh this is so vague to be annoying”.

Säädyttömän hauska kirja. Musiikki on vakava asia, siksi siitä pitää kirjoittaa juuri näin: asiantuntevasti, kieli reippaasti poskella. Lindgren tekee mestarillisia juonitiivistelmiä oopperoista ja kertoo hauskalla tavallaan säveltäjistä ja soittajista. Ihmisiä ne muusikotkin ovat... Hauska kirja, harmillisesti vain kovin äkkiä ohi.

Guermantesin tie esiintyi jo Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä kirjassa Combrayssa vastakohtana Swannin tielle. Nyt Swann on jätetty tyystin taakse ja päästään Guermantesien aatelissuvun pariin. Kertojan perhe on muuttanut Pariisissa Guermantesien omistamaan taloon. Guermantesien nimellä on ollut taianomainen tenho, mutta kohtaaminen todellisuuden kanssa on omiaan syömään tätä vetovoimaa. Mutta annetaan toki Proustin sanailla itse:   

Mutta haltiatar kuihtuu ja surkastuu, jos lähestymme sitä todellista henkilöä joka nimeä kantaa, sillä nimi alkaa silloin kuvastaa tätä henkilöä, jossa ei ole jälkeäkään haltiattaresta; mikäli tiemme eroavat, haltiatar voi syntyä uudelleen, mutta jos pysyttelemme hänen lähettyvillään, haltiatar kuolee lopullisesti ja sen mukana nimi, niin kuin se Lusignanin suku jonka oli määrä sammua haltiatar Melusinan katoamisen jälkeen. Silloin nimestä, jonka eriväristen kerrosten alta saattaa löytyä muotokuva kauniista naisesta johon emme koskaan olleet tutustuneet, tulee tavallinen henkilöllisyystodistus, josta tiedämme tuleeko meidän tervehtiä kadulla vastaantulevaa henkilöä. 

Alfred Dreyfusin

Émile Zolakin

J'accuse

Guermantesin tien

Guermantesin tien

Guermantesin tie

Sodoman ja Gomorran