Suomalaisen sanaristikon historia

Sanaristikoiden ratkonta on pasianssin pelaamisen kaltainen perusajanviete, joka on kaikille tuttu vähintään näöltä. Se vaikuttaa ehkä vähän vanhanaikaiselta ja jopa tylsältä, mutta niin vain monet innokkaat jopa tilaavat ristikkolehtiä ja kuuluvat sanaristikkoseuraan. Sanaristikkoseura Sanasepot ry on tämänkin kirjan takana: Ilona Pajari (kirjan kirjoittamisen aikaan Kemppainen) toteutti tutkimuksen seuran toimeksiannosta.    Sanaristikot kuuluvat 1920-luvun villityksiin, siinä missä mahjong, jojot, pajatso ja pöytätennis. Ensimmäinen sanaristikko ilmestyi New York World -lehdessä vuonna 1913, mutta villitys käynnistyi vasta kymmenisen vuotta myöhemmin Dick Simonin ja Lincoln Schusterin keksittyä julkaista uudella kustantamollaan New York World -lehden ristikot kirjamuodossa. Tämä toi ristikot sitten Suomeenkin: nimimerkki Suometar laati ensimmäisen suomenkielisen ristikon, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä vuonna 1925. Englannissa asuneen Suomettaren henkilöllisyys ei ole selvinnyt; tekijäksi epäillään Seere Salmista.    Siitä alkoi sanaristikoiden kehityskulku Suomessa. Monet 1920-luvun villityksistä hiipuivat, mutta sanaristikot jäivät eloon. 1950-luvulla ilmestyivät ensimmäiset kuvaristikot; tämä on pohjoismainen erikoisuus, jota ei juuri muualla harrasteta. Kesti sillä Suomessakin aikansa vakiintua. Perinteisessä sanaristikossa – jota alan harrastajat nimittävät höyryristikoksi, viitaten höyryveturien ja höyrylaivojen kaltaisiin vanhoihin asioihin – vihjeet ovat ruudukon ulkopuolella. Näitäkin näkee toisinaan.    Pajari käy läpi suomalaisen sanaristikkolehdistön historiaa. Ristikoille omistautuneita lehtiä on ilmestynyt jo 1930-luvulla, mutta silloiset yritykset jäivät lyhytikäisiksi. 1950-luvulla oli uusi kierros, mutta nykyisenkaltaiset ristikkolehdet saivat alkunsa 1970-luvulla. Silloin esimerkiksi perustettiin Iisakin Julkaisut, jonka Iisakin Ristikot ilmestyy edelleen, nykyään tosin Kolmikirjojen julkaisemana.    Suomalaisen sanaristikon historia on oikein pätevä yleisesitys sanaristikoiden vaiheista Suomessa. Kovin syvälle se ei aiheeseensa mene, mutta tavoitteena onkin ollut tehdä ensimmäinen aihetta käsittelevä ja tietoa kokoava teos. Aihe on valitettavasti sen verran marginaalinen, ettei niitä syvempiä analyysejä ole tainnut sittemmin varsinaisesti ilmestyä. Tästä saa kuitenkin hyvän käsityksen harrastuksen vaiheista Suomessa. Vaikka kirja on 20 vuotta vanha, se ei ole erityisesti vanhentunut; en tiedä, missä määrin viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut huomionarvoisia muutoksia. Tuskinpa kovin paljon, sen verran tutulta harrastuksen kuvaus edelleen tuntuu. Erkki Vuokila on nykyään toki vähän vanhemman näköinen kuin kirjan kuvassa...