Sumu

Luen kustantamojen kirjaluetteloita läpi. Pohjoismaisia dekkareita julkaistaan paljon; niin paljon, että luetteloista ohitan ne tavallisesti suomatta niille sen suurempaa ajatusta. Toisinaan niitäkin kannattaa kuitenkin huomioida tarkemmin. Islantilaisen Ragnar Jónassonin (s. 1976) rikosetsivä Hulda Hermannsdóttirista kertova trilogia sai sen verran paljon kehua ja kiitosta, että katsoin sen lähemmän tutustumisen arvoiseksi. Nyt kun trilogian kolmaskin osa on luettu, voi tyytyväisenä todeta, että kyllä tosiaan kannatti.

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Pimeys (Dimma, 2015) ja Saari (Drungi, 2016) ilmestyivät 2021. Tämä kolmas osa Sumu (Mistur, 2017) ilmestyi 2022. Trilogialla on heti lähdöstä lyödä pöytään jippo, joka on siinä määrin yksinkertainen, että ei voi kuin ihmetellä miksei sitä ole käytetty enemmän. Trilogia juoksee nimittäin kronologisesti väärään suuntaan. Ensimmäisessä osassa päähenkilö Hulda on juuri jäämässä eläkkeelle, toinen osa katsoo Huldan elämään kymmenen vuotta aikaisemmin ja tämä kolmas osa vielä kymmenen vuotta taaksepäin. Kun tämän kolmannen osan lopussa Hulda pohtii ”Hän oli melkein neljänkymmenen. Missä hän olisi kymmenen vuoden kuluttua? Tai vaikka kahdenkymmenen?”, lukija tietää. Palataan tähän asiaan myöhemmin.

Sumun tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen 1987–1988. Ragnar Jónasson kertoo jälkisanoissaan halunneensa aina kirjoittaa jouluaikaan sijoittuvan rikosromaanin. Lukijalle esitellään Islannin itäisillä syrjäseuduilla sinnittelevä pariskunta Einar ja Erla, jotka viettävät joulua maatilallaan kaukana kaikesta. Lumi on sulkenut tiet, joten ihmisten ilmoille pääsee vasta viikkojen päästä. Luvassa on pimeä, hiljainen joulu. Ovelle kuitenkin koputetaan ja lumen keskeltä sisään astuu eksynyt mies, joka tarvitsee Einarin ja Erlan apua. Tästä alkava tapahtumakulku johtaa kuolemantapauksiin. Toisena rikostapauksena Hulda tutkii kadonneen nuoren naisen tapausta. Välivuotta pitävä nuori nainen on lähtenyt kiertämään Islantia, eikä hänestä ole kuulunut mitään liian pitkään aikaan.

Huldalla on omassa elämässäänkin vaikeuksia. Pitkin trilogiaa Hulda joutuu kamppailemaan asemastaan poliisissa. Hulda kokee tarvetta tehdä kovasti töitä, näyttää olevansa yhtä hyvä kuin miehet. Kotona odottaa tytär Dimma, joka oireilee jotain. Onko kyse vain teini-iän mukanaan tuomista vaikeuksista, vai voiko tyttärellä olla jotain isompaa ongelmaa? Sitä Hulda joutuu miettimään, mutta silti työt kutsuvat. Ahkerasti töitä paiskiva mies Jónkaan ei juuri ennätä Dimman huoliin puuttua.

Itse rikosjuonissa ei ole mitään ylenpalttisen kekseliästä. Onhan näitä rikoksia nähty. Ragnar pyörittelee ratkaisut kuitenkin taidokkaasti pakettiin tiiviisti, mutta kiiruhtamatta. Trilogiassa rikokset eivät ole mustavalkoisia, vaan harmaan sävyjä ja moraalisia epävarmuuksia on kiedottu mukaan reippaasti. Niin tässäkin tapauksessa: kuolemantapaukset ratkeavat, mutta saavatko syylliset ansionsa mukaan? ”Sellaista tämä työ vain toisinaan oli: peliä, jota pelattiin päivän ja yön hämärillä rajamailla. Voitto ei maistunut milloinkaan kyllin makealta, työ ei tullut koskaan oikeaksi valmiiksi. Kehuja tai palkintoja oli turha odottaa. Arvoitus oli ratkaistu, mutta ketään ei kiinnostanut. Tai tällaista se ehkä oli hänellä, naisella miesten maailmassa, toisin kuin hänen kollegoillaan.” Ragnar Jónasson on erittäin taitava kirjoittaja.

Palataan vielä koko trilogiaan. Voisihan nämä kirjat lukea toisessakin järjestyksessä. Toisihan se tapahtumiin yllätyksellisyyttä, kun Huldan kohtalo ei ratkeaisi ensimmäisessä kirjassa. Toisaalta, minä nautin trilogiasta nimenomaan tässä järjestyksessä. Tässäkin osassa on pahaenteistä maalailua. Jotain synkkää on tekeillä, mutta Hulda ei tiedä mitä. Lukijapa tietää, ja se tekee kirjasta jotenkin vieläkin terävämmän ja vaikuttavamman. Voi kun Hulda vain tietäisit...

Trilogian ensimmäisen osan suomensi Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista. Kaksi myöhempää osaa ovat Oona Nyströmin kädenjälkeä englanninkielisten käännösten kautta. Välikielen käyttö ei tunnu haittaavan. Nyströmin suomennos toimii hyvin ja kantaa tunnelmaa tehokkaasti. Sumu on herkullisen pahaenteinen ja kammottava kirja.

Raja hyvän ja pahan välillä on joskus häilyvä.

Hulda trilogian viimeinen osa pitää otteessaan alusta loppuun. Jälleen kerran kirjailija onnistuu luomaan jotain suorastaan maagista juonenkäänteillä, jotka ovat kuin silmänkääntötemppuja.

Tämä trilogia on siinä mielessä hauska, että sen voi lukea kummassa järjestyksessä vain. Joko lopusta alkuun tai alusta loppuun ja se olisi kummastakin näkökulmasta suorastaan täydellinen lukukokemus.