Stylesin tapaus

Näin on ihmisellä laho pää. En ollut ennen lukenut Stylesin tapausta, mutta elokuvan katsoin kun se vuosi sitten tuli osana Poirot-elokuvien kesäputkea. Vaan niin vain tapauksen yksityiskohdat olivat kadonneet päästäni! Takakansitekstin perusteella sekoitin sen itse asiassa ensin ihan eri tapaukseen. No, ihan täysin en sentään ollut unohtanut juonta, yhden olennaisen kiemuran muistin, mutta varsinainen pääkoukku pääsi taas yllättämään.

Oivallinen dekkarihan tämä on, etenkin kun ottaa huomioon, että kyseessä oli Agatha Christien debyyttiteos. Tämä Christien uran 100-vuotisjuhlan kunniaksi tehty uusi laitos on edelleen vanha Paavo Lehtosen suomennos vuodelta 1970, mutta Alice Martin on tarkistanut sen. Lopputuloksena on oikein sujuva ja luettava suomennos. Lisäksi tässä laitoksessa uutta on John Curranin esipuhe, joka kertoo kirjan synnystä ja lisäksi Christien muistikirjoista löytynyt alkuperäinen versio kirjan ratkaisuluvusta, jossa Hercule Poirot pitää puheenvuoronsa.

Tämä muutos onkin mielenkiintoinen. Christie kirjoitti alunperin Poirot'n puheenvuoron osaksi tapauksen oikeudenkäyntiä. Tämä ei syystä tai toisesta miellyttänyt kustantajaa, joten luku kirjoitettiin uusiksi ja lopputuloksena Poirot pitää ensimmäisen salonkipuheensa, josta tulikin sittemmin Poirot'n varsinainen tavaramerkki.

Itse tapaus on oikein nokkela murhamysteeri, jonka ytimessä on näppärä lakitekninen kikka ja taustalla Christien hyvä tuntemus lääkkeistä ja myrkyistä. Päällisin puolin tapaus näyttää oikein selkeältä: vanha rouva on kuollut strykniinimyrkytykseen ja pääepäilty on onnenonkijalta vaikuttava uusi, selvästi rouvaa nuorempi aviomies, jota kaikki sukulaiset ja muu lähipiiri vihaavat jo valmiiksi. Mutta eihän tämä olisi mysteeridekkari, jos tapaus olisi noin yksinkertainen...