Remu

Harvemmin käy niin, että runokirjan joutuu palauttamaan kirjaston, koska siihen on varauksia. Vielä harvemmin käy niin, että varauksia on niin paljon, että kirjaa ei saa lähestulkoon heti takaisin. Kun tähän tulee poikkeus, käsissä on jotain poikkeuksellista. Henriikka TavinRemu on sellainen poikkeus.    Miksipä ei. Tavi on ahkera ja toimelias runoilija ja Remun aiheena on ihmisen ja koiran välinen suhde; se on aihe, johon moni lukija suhtautuu intohimoisesti. Suomen Kuvalehdessä Tavi kertoo 13-vuotiaan Remun tulleen hänen elämäänsä viisi vuotta sitten. Remu on alkujaan puolison ja tämän entisen kumppanin koira ja Tavin elämän ensimmäinen koira. Opettelemista on ollut, puolin ja toisin.    Kirja kuvaa ihmisen kokemusta koiran kanssa, mutta pyrkii myös tavoittamaan koiran kokemusta. Teokseen on haettu koiran ääntä, ei ihmismäisesti, vaan koiramaisella tavalla. Tavi on luonut esimerkiksi koiramaisia fontteja, joilla kuvataan koiran elämään liittyviä käsitteitä. Nämä ovat kiehtovia kokeiluja, olkoonkin että kaikki näistä yrityksistä – niin ne on rehellisesti nimetty – eivät oikein aukene kyseistä koirayksilöä tuntematta. Osasta sen sijaan on mainiosti tunnistettavissa koiramaista käyttäytymistä.    Runoissa sivutaan myös lapsettomuutta. Koira ei ole lapsi, etenkin kun Remu on ikänsä puolesta jo vanhus, mutta jokin suhde näilläkin asioilla on.   

Pidän siitä, että meillä on koira
mutta en pidä siitä,
että koska meillä ei ole lapsia
puhumme sinusta kuin lapsesta
enkä siitä, että aivan kuin olisit lapsi
huomaamme sinussa kaiken
mitä emme huomaa toisissamme.
Olet silmäterämme ja ilomme. 

Remu

toislajisina

Remu

Remu