Puut

Ensikohtaamiseni Olli SinivaaranPuut-runokokoelman kanssa taisi tulla Tytti Yli-Viikarin kirjakerhosta: Puut oli yksi kirjoista, joita Yli-Viikari oikeudenkäynneissään kanniskeli mukanaan. En anna tämän seikan vaikuttaa käsitykseeni kirjasta. Mielenkiinto joka tapauksessa heräsi, mutta vaadittiin ajan kulumista ja ennen kaikkea Ylen Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkuus ja lopulta voitto, ennen kuin sain aikaiseksi tarttua ja tutustua.

Nyt kun olen itsekin lukenut Puut, en ole järin yllättynyt sen voitosta. Ikätoverini Olli Sinivaara (s. 1980) on haudutellut säkeitä ulkoillessaan metsässä ja muotoillut säkeistä sitten runoja. Ylen haastattelussa Sinivaara kertoo harrastavansa trial-pyöräilyä metsissä ja temppuilevansa pyörän päällä parikin tuntia samalla pienellä alueella. Siinä tulee pyöräilyn ohessa tarkasteltua metsää huolellisesti.

Näistä luontokokemuksista Sinivaara on saanut tislattua oivallista, helposti lähestyttävää runoutta. Puut ei ole vaikea runokokoelma: kuka tahansa koskaan puiden keskellä liikkunut saa oitis kiinni sen ajatuksesta. Kokoelman rakenteesta on löydettävissä vuodenkierto, talvesta talveen, jota lukija saa seurata. On kuin kulkisi samassa metsässä pitkin vuotta, nähden aina tutut puut uudessa valossa ja uudella tavalla.

Sillä neulasten vihreä ei koskaan ole yksi,
jokaisessa oksassa näkee kerralla enemmän

vihreyksiä kuin voi nähdä, enemmän sävyjä,
kerralla vaaleimman ja tummimman, turkoosin nopean häivähdyksen

ja hiilen pitkän keston: vihreästä kaikkiin vihreisiin
kasvaa ja kulkee jokainen mänty, jokainen askel.

Anja Erämajan

Olen nyt täällä metsässä

Puut