Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Ruotsalaisen Liv Strömquistin feministinen paatos on ollut herkullista luettavaa tähän asti. Uusin albumi, Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan jatkaa totutulla linjalla: luvassa on tuhti albumi feministisistä aiheista, julkkismiehiä säästelemättä, täynnä tekstiä ja asiaa lähdeviitteiden kera.

Mitään suurta visuaalista sarjakuvataidetta Strömquist ei edelleenkään tee. Leonardo DiCapriota en olisi kuvista tunnistanut ja teksti ja asia on vahvasti pääosassa. Toimii se näinkin, mutta onhan tämä melko raskasta luettavaa. Asia ei nimittäin ole kevyttä, vaikka kepeästi DiCaprion uimapukumallisarjadeittailulle kuittailulla alkaakin.

Strömquist nimittäin pureutuu tässä albumissa myöhäiskapitalistisen ajan romantiikkaan ja rakkauteen. Miksi rakkaussuhteet tuntuvat olevan entistä vaikeampia? Strömquist esittelee vastaukseksi muutaman vaihtoehdon. Eteläkorealaisen filosofi Byung-Chul Hanin mukaan myöhäiskapitalismissa ihmisen libido suuntautuu ensisijaisesti omaan subjektiin ja toiset ihmiset ovat peilejä, joista omaa egoa voi vahvistaa. Tällöin toista, jolta on riistetty toiseus, ei ole mahdollista rakastaa, vain kuluttaa. Niinpä parikymppiset uimapukumallit ovat DiCapriolle rakkauden kohteen sijasta ikäänkuin kulutushyödykkeitä.

Toisena teoriana Strömquist nostaa esiin rationaalisen valinnan nousun Parinmuodostukseen liittyy aikaisempaa paljon enemmän valinnanmahdollisuuksia. Sosiologi Eva Illouzin mukaan rationaalinen päätöksentekotapa heikentää kykyä kokea voimakasta emotionaalista sitoutumista. Pitkälle verbalisoitu valinnanmahdollisuuksien kulttuuri voi heikentää ihmisten kykyä kiintyä toiseen ihmiseen ilman erityistä syytä. Toiset ihmiset ovat tavaroita, joita valitaan, eikä tavaran vuoksi haluta muuttua itse.

Kolmanneksi Strömquist toteaa, että tapa olla menestynyt mies on muuttunut viimeisen 100–150 vuoden aikana. Kun miehet eivät ole enää vallassa kaikkialla yhteiskunnassa, miehinen vallankäyttö on muuttunut. Perinteinen miehinen status – omaisuuden kaltaisessa asemassa oleva vaimo, runsaasti perillisiä – onkin takapajuista ja tunkkaista, joten siinä missä äärimmäinen tunteikkuus ja omistautuminen rakkaudentunteelle oli miehekästä 1800-luvulla, nyt miehekkyyden ylin mittari on viileän etäisyyden pitäminen.

Roolit ovat vaihtuneet: nyt paine hankkia lapsia ja sitä kautta tunteellinen sitoutuminen on miesten sijasta naisten niskassa. Miehillä on uudenlaista emotionaalista vallankäyttöä, joka ilmenee siinä, että naiset ovat emotionaalisesti saatavilla ja miehet haluttomia sitoutumaan. Tästä seuraa, että naisille jaellaan naistenlehdissä runsaasti avuliaita neuvoja siitä, miten olla vähemmän takertuvainen ja etäisempi – ja se taas osaltaan syö mahdollisuuksia löytää todellista rakkautta (tätä kommentoi taannoin hauskasti Holly BournenTeeskentelyä).

Neljänneksi Strömquist nostaa vielä esiin lumouksen haihtumisen – siis sen, miten mystinen ja henkinen käsitys rakkaudesta on korvautunut biologisella materialismilla, joka typistää tunteet kemiallisiksi reaktioiksi.

Viidentenä ja viimeisenä teoriana Strömquist nostaa teorian siitä, että olemme yksinkertaisesti surkeita kuolemaan. Me emme halua kuolla. Päätöksen tekeminen ja uskollisuuden vannominen muistuttaa kuolemaa. “Siksi yhä löydämme itsemme tästä sameudesta, jossa kaikki sekoittuu, mikään ei koskaan ala tai lopu, jossa elämä on yksi pitkä, pitkä, päättymätön pyöräretki, ja seurana retkellä on ihmisiä, joiden ammattina on esitellä erilaisia vaatekappaleita, joita käytetään silloin kun mennään uimaan”.

Albumin toinen osa alkaa Beyoncén kappaleesta Irreplaceable. Strömquist esittää kappaleen olevan anthem tietynlaiselle asenteelle rakkautta kohtaan, self-empowerment-feminismille, “uusi mies minuutissa”-doktriinille: Sinä päätät, koska rakkaus alkaa ja loppuu; rakkauden vuoksi ei pidä kärsiä; oman minuuden säilyminen vahvana on tärkeää ja rakkauden on oltava tismalleen molemminpuolista; jos rakastaa kumppania enemmän kuin tämä rakastaa takaisin, suhde on lopetettava.

Tämä ideaali on, kuten Strömquist osoittaa, reippaassa ristiriidassa sen kanssa, miten rakkaus on aikaisemmin käsitetty. Aikaisemmin olisi ollut mieletöntä ajatella, että rakkaus olisi asia, josta voisi vain päättää. Esimerkiksi Kierkegaard kuvaa rakkautta selittämättömänä ja vastaansanomattomana voimana.

Byung-Chul Hanin mukaan myöhäiskapitalismissa kuriyhteiskunnasta on siirrytty “voida-yhteiskuntaan”: enää ei “täydy” mitään, nyt perusverbi on “voida”. Tästä seuraa riiston muuttuminen sisäistetyksi, ihmisestä itse lähteväksi. Näin riistoon ei tarvita herroja, ja oma-aloitteisuus on sitä paitsi tehokkaampaa kuin ulkoinen piiskaus. Hanin mukaan rakkaus ei kuitenkaan voi elää rinnakkain tällaisen suorittamisen kanssa. Rakastuminen on voimattomuutta.

Rakkauden vuoksi kärsimisellä on historiallisesti ollut korkea status: mahdottoman rakkauden tuottama kärsimys on ollut jaloa, nykypäivänä se on taas säälittävää. Menisit terapiaan! Jos rakkaudesta seuraa kärsimystä, valinta on ollut erehdys ja oikeastaan pitäisi kehittää itsetuntemustaan tehdäkseen jatkossa parempia valintoja. Rakkaus on kuitenkin hyödytöntä (ja juuri siksi pyhää) toimintaa, johon osallistumalla ottaa riskin haavoittumistesta. Eva Illouzin mukaan ihminen, joka tarkastelee rakkautta vaihtokauppana ja liiketoimintaneuvotteluna, astuu alueelle, joka on lopulta yhteensopimaton rakkauden kanssa.

“Feministinen vastaus siihen, kun rakkauteen kykenemättömät miehet kohtelevat naisia huonosti ei voi olla se, että naiset tekevät itsestään yhtä kykenemättömiä rakkauteen self-empowermentin ajatusakrobatian avulla.”

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan on kiehtova syväsukellus rakkauteen myöhäiskapitalismin aikana. Se on varmasti kepeämpää luettavaa kuin lähteisiin uppoutuminen, mutta kyllä tässä pureskeltavaa riittää: mikään ihan helppo, kepeä ja nopeasti luettava sarjis tämä albumi ei missään nimessä ole. Suosittelen siis perehtymään ajan kanssa.