Oikeusjuttu

Toimittaja Johanna Vehkoon oikeusjuttu on ollut pitkällinen pöyristyksen aihe. Asianomistajan taktinen käräjöinti ja oikeuslaitoksen pilkanteko on jätetty tyystin huomioimatta ja Vehkoolle on väkisin ajettu tuomiota heikoilla perusteilla.

Vehkoon Oikeusjuttu kuvaa tähän asti tapahtunutta Vehkoon näkökulmasta. Teos on täysin yksipuolinen: siinä ei mainita asianomistajaa edes nimeltä. Hyvä niin. Asianomistaja on tässä vuosien varrella riekkunut omaa asiaansa julki aivan riittämiin, nyt on hyvä kuulla myös Vehkoon puoli asiasta.

Vaikka ei sinänsä olisi kiinnostunut Vehkoon kertomuksesta omasta tapauksestaan, Oikeusjuttu on merkittävä teos, sillä se tekee selväksi, miten vinksallaan suomalainen oikeusjärjestelmä on näiden kunnianloukkausjuttujen osalta. Laki on epämääräinen ja sen soveltaminen on aivan kummallista. Samoista lausunnoista voi saada tuomion tai sitten ei; syyttäjät ovat todella epäjohdonmukaisia näissä asioissa. Riippuu siis sattumasta, onko joku tietty lausunto rikollinen vai ei. Minusta olisi aivan kohtuullista, että ihminen voisi tietää toimiessaan, toimiiko lain vastaisesti vai ei.

On myös ilmeistä, että järjestelmässä on systemaattista vikaa. Esimerkiksi naisiin kohdistuvaa uhkailua ja väkivaltapuhetta vähätellään järjestelmällisesti. Internetin naisvihaa ei haluta kitkeä. Työmaa olisi valtava, ymmärrän sen, mutta kun edes ilmeisimpiin, omalla nimellä esitettyihin lausuntoihin ei oikein tahdota puuttua. Sitten kun joku yksityisessä Facebook-päivityksessä kutsuu natsia natsiksi, ollaankin menossa jo korkeimpaan oikeuteen.

Tässä kohtaa on helppo olla Vehkoon kanssa samaa mieltä: jos Vehkoon saama tuomio pitää korkeimmassa oikeudessa asti, syntyy todella vaarallinen, sananvapautta tukahduttava ennakkotapaus. Vehkoo sanoi rumasti, mutta ei pelkästi toisen nimittelystä pitäisi oikeuteen joutua; etenkin, kun nimittely on paikkansapitävää. Jos natseja ja rasisteja ei saa sanoa natseiksi ja rasisteiksi, kuinka yhteiskunnan järjestystä uhkaavaa äärioikeiston nousua voidaan estää?

Tappouhkauksiin, maalittamiseen ja vainoamiseen soisin puututtavan nykyistä herkemmin ja johdonmukaisemmin. Kunnianloukkauksen dekriminalisoimista sietäisi harkita. Tilalle voisi rakentaa jotain, joka suojaa tavallisia ihmisiä tehokkaammin verkon väkivaltaisilta, sananvapautta vaimentavilta öyhöttäjiltä. Oikeuslaitoksen tulisi myös olla nykyistä paremmin selvillä äärioikeiston käyttämistä menetelmistä, kuten ilkivaltaisista oikeusjutuista – joita Vehkoon jutun asianomistaja esimerkiksi on tehtaillut liukuhihnalta.

Myös median vastuu korostuu. Trollien provokaatioiden oikeanlainen käsittely edellyttää tarkkuutta, hyvää media- ja meemilukutaitoa ja huolellista työtä, ja sille nykymediassa ei tunnu olevan hirveästi kysyntää. Tehtävä ei ole helppo, mutta toisinaan trollit pitäisi vain vaieta kuoliaaksi. Kaikkea typerää ölinää ei pidä nostaa otsikoihin, eikä äärioikeiston pidä antaa kontrolloida julkista keskustelua. Toisaalta esimerkiksi kansanedustajien rasismia ja fasismia sietäisi haastaa enemmänkin.

Vehkoon tapaus on surullinen juttu, kun huomioi kaiken sen inhimillisen kärsimyksen, mitä tästä vuosien mittaiseksi venyneestä prosessista on seurannut. Tätäkin voi huomioida yleisemmällä tasolla: ovatko oikeusprosessit liian pitkiä ja raskaita? Jälleen kerran: monivuotinen, raskas ja kallis oikeusprosessi siitä, että nimittelee jotakuta Facebook-päivityksessä? Missä kohtuus?

Oikeusjuttu on tunteita kuumentava teos, mutta toivoisin kovasti, että mahdollisimman moni toimittaja ja oikeuslaitoksen edustaja ainakin sen lukisi.

Päivitys 11.1.2022: Oikeus toteutui, sillä Korkein oikeus kumosi Vehkoon tuomion. Natsipelleä saa siis sanoa natsipelleksi, kuten oikeus ja kohtuus on.