Neljä kirjaa

Kiinan kirjallisuudessa kulttuurivallankumous on edelleen keskeisiä aiheita. Eipä se ihme ole: sen verran suuri yhteiskunnallinen ravistus Maon Suuri harppaus aikoinaan oli. Vaikka tapahtumista alkaa olla jo sen verran aikaa, että monikaan tapahtumat omakohtaisesti kokeneista ei niistä ole enää kirjoittamassa, nuoremmatkin kirjailijat aiheeseen tarttuvat.    Kiinalainen kirjailija Yan Lianke (阎连科, s. 1958) on yksi heistä. Yan on satiirikko, jonka teoksista moni on kielletty Kiinassa. Neljä kirjaa ilmestyi alunperin Taiwanissa. Kiinassa tätä kirjaa ei voi julkaista, koska 1950-luvun suuri nälänhätä ei taida vieläkään olla puolueen hyväksymä puheenaihe. Neljä kirjaa kertoo 1950-luvun tapahtumista ja sijoittuu uudelleenkoulutusleirille, jonne on koottu intellektuelleja saamaan oppia kommunismin käytännön periaatteista. Käytännössä joukko siis viljelee maata kehnoissa oloissa, samalla kun heiltä vaaditaan aina vain kovempia tuotantotavoitteita. Jossain kohtaa puolue päättää, että Kiinan terästeollisuus on saatava uuteen kasvuun tuottamalla terästä pienissä masuuneissa, ja silloin uudelleenkoulutusleiri vaihtaa toimialaa.    Ketään kirjan henkilöistä ei tunneta nimeltä, kaikista puhutaan vain ammattinimikkeellä. On teologi, musiikinopettaja, kirjailija ja niin edelleen. Leiriä johtaa lapsi, nuori poika, joka toimii linkkinä leiriläisten ja ylempien välillä. Lapsi suhtautuu intohimoisesti lapsellisen oloisiin palkitsemismenetelmiin, joissa ylempien mielivalta tuottaa punaisia kukkia, joita keräämällä voi saada myyttiset viisi tähteä, jotka keräämällä vapautuu leiriltä. Ennen vapautumista iskee kuitenkin nälänhätä, joka johtui nipusta erilaisia seikkoja, joista suurin osa kytkeytyy kuitenkin kommunistisen puolueen hölmöihin valintoihin. Tämä toiminnan älyttömyys näkyy kyllä tässäkin kirjassa: ihmettelin kovasti, mitä tolkkua on sulattaa kaikki metallityökalut masuuneissa, joiden lämmittämiseksi pitää kaataa kaikki puut. Tämä vain, jotta saataisiin heikkolaatuista metallia.    Neljä kirjaa rakentuu nimensä mukaisesti neljästä kirjasta. Kaikki teksti on ikäänkuin katkelmaa jostain näistä kirjoista. Tämä kerrontatapa ei tunnu tuovan kovin suurta lisäarvoa kirjalle; eipä se haitannutkaan. Nimi lienee viittaus kungfutselaisuuden tärkeimpiin teksteihin, jotka myös neljänä kirjana tunnetaan. Kerronta on toisaalta realistista, toisaalta esimerkiksi Oppineen verinen viljankasvatushanke kallistuu liioittelun puolelle. Mielenkiintoista on myös uskonnon, ja nimenomaan kristinuskon, iso rooli kirjassa.    Mikään ihan helppo kirja Neljä kirjaa ei ole. Se jätti vähän etäiseksi. Tarina oli myös vähän junnaava, mikä toki liittyy vankileirielämän realiteetteihin. Sinänsä kuvaus hirmuvallan hölmöilyistä on edelleen epämiellyttävän ajankohtaista ja Kiinassa lienee edelleen erilaisia uudelleenkoulutusleirejä uiguureille ja muulle ei-toivotulle ainekselle. Kiinan hallinto lienee kuitenkin vähän enemmän kartalla kuin Maon aikoihin. Kiinalaista kirjallisuutta on mukava lukea ja on ilo, että Riina Vuokko on pystynyt suomentamaan teoksen suoraan kiinasta. Seuraavaksi tarttuisin kuitenkin kulttuurivallankumousaiheiden sijasta taas mieluusti johonkin modernimpaan.