Meren kutsu: Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta

Patrik Svensson pohdiskelee kirjassaan, mikä ajaa ihmistä uteliaana tutkimaan, luotaamaan ja kartoittamaan. Pääasiassa puhutaan merestä, siitä mikä saa ihmiset lähtemään merille ja ihmettelemään, mitä pinnan alla piilee, mutta näkökulma on silti pelkkää merta laajempi. Ruotsinkielisen alkuteoksen nimi onkin suomeksi Luotaava ihminen: meri, syvyydet ja uteliaisuus.    Svensson pohdiskelee ihmisen vimmaa lähteä kohti tuntematonta ja sitä, miten paljon tuntematonta merillä riittää. Maapallon pinta-alasta suurin osa on vettä ja siitä vedestä suurin osa meille täysin tuntematonta vyöhykettä. Näissä pohdinnoissa ei ole varsinaisesti mitään kovin uutta, mutta sujuvasti Svensson aihetta käsittelee.    Svensson kuvaa Magalhãesin maineikasta maailmanympärimatkaa, mutta nostaa Magalhãesin ja kirjuri Antonio Pigafettan rinnalle nykyaikaan sopivaksi näkökulmahenkilöksi Magalhãesin henkilökohtaisen orjan Enrique de Malaccan. Maailmanympärimatkan kuvaus on siitä huolimatta melkoinen väkivallan ja kolonialismin kuvaus.    Pari muutakin henkilökuvaa esseisiin mahtuu; pidin molemmista. Skotlantilainen leipuri Robert Dick on teoksessa esimerkkinä perinpohjaisen uteliaasta ihmisestä. Taloudellisesti Dick eli niukkaa elämää eikä mahdollisuuksia opiskelemiseen ollut, mutta luonnon suhteen hän oli äärimmäisen utelias ja sinnikäs. Sinnikkyys palkittiin lopulta historiaan jäänein fossiililöydöin, vaikka Dick ei vaatimattomuuttaan itselleen mainetta kaivannutkaan. Toisessa henkilökuvassa käsitellään Äänetön kevät -teoksen kirjoittajana tunnettua Rachel Carsonia, jonka suuri rakkaus merta kohtaan näkyy hänen muissa teoksissaan.    Tiiviinpuoleinen kirja on sujuvasti kirjoitettu ja nopeasti luettu. Kirja käsittelee tutkimusmatkailua ja ihmisen uteliaisuutta melko lempeästi. Kriittisimmillään Svensson on esseessään ”Suurin saalistaja”, joka alkaa valaista ja valaanpyynnistä, kertoo kaskeloteista ja ambrasta ja päätyy meriä tyhjentävään teolliseen kalastukseen ja merien elämän tuhoutumiseen ilmastokriisin seurauksena.    Oliko väistämätöntä, että mitä enemmän ihminen onnistui kartoittamaan maailmaa, löytämään ja valloittamaan ja vapauttamaan itsensä evoluution järjestyksestä, sitä enemmän hän näyttäytyi myös vikana ja häiriönä? Todistaessamme kaikkea ihmisen aiheuttamaa emme voi olla ajattelematta: kuulummeko me ylipäätänsä tänne?    Meren kutsu on oikein kelpo kokoelma kirjoituksia luonnontieteistä, meristä ja ihmisen uteliaisuudesta.