Matka jään reunalle

Annika Suvivuo on luonto-ohjaaja ja toimittaja, jonka esikoisteos Matka jään reunalle vie lukijan jään pariin. Tässä kokemuksellisessa tietokirjassa Suvivuo kartoittaa jään olemusta monin eri tavoin. Kirja rönsyilee mukavan vapautuneesti erilaisiin suuntiin.    Ensin aloitetaan pääskyistä. Kesäisten lintujen yhteys jäähän tuntuu etäiseltä, kunnes muistaa Carl von Linnén nykymittapuulla aika hourupäiseltä tuntuvan uskomuksen siitä, että pääskyt viettävät talvensa kaivautuneena järvien pohjamutiin. Koska miksipä ei, ja mitäpä hyviä teorioita sen kummemmin perustelemaan tai tutkimaan.    Jäästä on tietysti mahdotonta puhua puhumatta ilmastonmuutoksesta. Siihen tarjoaa näkökulmansa herra Yhdeksäntoista, ranskalainen opiskelija, joka on tullut Lammin biologiselle asemalle tutkimaan muun muassa eläinlajeja kosteikkojen rannoilla. Talvisaikaan tätä olisi helppo tutkia lumeen jääneistä jäljistä, mutta juuri sinä talvena lumi antaa odottaa itseään. ”Samalla mietin itsekseni, että tammikuussa 2020 jää muistuttaa sellaista rakasta ihmistä, jonka kiireet ovat varoittamatta ja äkkiä lisääntyneet. Suhteeseen hiipii yksipuolisesti lahoavan ystävyyden merkit.”    Pingviineistä ja antarktisista olosuhteistakin puhutaan. Mikäpä olisi keisaripingviiniä parempi voimaeläin kaamosmasennuksen voittamiseen. Naparetkeilyn historia ja sen miehisyys herättää Suvivuossa ihmetystä. Nykyään onneksi naisetkin saavat tutkia jäätä ja retkeillä ääriolosuhteissa, eikä kukaan torppaa naisten pääsyä matkaan vaikkapa kampaamoiden puutteella, kuten Douglas Mawson aikoinaan.    Aiheiden kirjo jään ympärillä on häikäisevä. Suvivuo kirjoittaa Adolf Nordenskjöldistä, jäämiinoista, avantoon vajoamisesta, jääteistä, kionofobiasta, hoitokalastuksesta, Grönlannista, koirista ja ties mistä. Samalla kirja on kuitenkin tiivis, alle 200-sivuinen, eikä missään vaiheessa sorru turhan laveaan jaaritteluun. Aiheesta toiseen siirrytään kiitettävällä ripeydellä.    Hyvää luontoesseistiikkaa on ilo lukea – vaikkapa Riikka Kaihovaaran tekstejä – ja tämä teos liittyy siihen seuraan mukavasti. Vaikka tämä ei varsinaisesti esseeteos olekaan, omakohtainen tietokirjallinen tyyli on kuitenkin hyvin esseemäinen ja kirjan luvut ovat enimmäkseen itsenäisiä kokonaisuuksia. Yhdistelmä uuden oppimista, kokemusten välittymistä ja tarinointia toimii. Suvivuon kokemukset ja kertomukset ovat kiinnostavia ja tarjoavat jäästä ja siihen liittyvistä luontoilmiöistä uusia tiedonvälähdyksiä luontoaiheista kiinnostuneille lukijoille.