Liittymiä

Simon Stålenhagin taide on upeaa ja kiinnosti minua heti ensikontaktista lähtien. Stålenhagin yhdistelmä realismia, retroa ja eleganttia scifiestetiikkaa puree minuun aivan täysillä. Niinpä tälle teokselle on helppo antaa hyvät pisteet jo ihan vain kuvien perusteella ja vaikka ei tarinasta välittäisikään, kirja kannattaa selailla läpi, jos Stålenhagin kuvat kiinnostavat.

Mutta niin – tässä on tosiaan tarinakin mukana. Tarina on Stålenhagin itsensä kirjoittama ja sijoittuu droonisotien jälkeiseen Amerikkaan vuonna 1997. Teini-ikäinen päähenkilö Michelle vaeltaa mantereen halki lelurobotin kanssa tavoitteena löytää veljensä ja päästä rannikolle. Matkalla tulee vastaan kaikenlaista: jättiläismäisten taistelualusten raunioita ja epämääräisiä ihmisiä.

Tarina on aika viitteellinen, mistään romaanista ei ole kyse. Juoni etenee katkelmissa ja samalla valottaa taustaa eli sitä, mitä maailmassa on tapahtunut. Sentren valmistamat Stimulus-virtuaalitodellisuuskypärät ovat vallanneet ihmisten mielet ja jälki on ollut rumaa. Matkan edetessä kohti rannikkoa olosuhteet käyvät omituisemmiksi.

Stålenhagin vahvuus on kuvituksessa. Tarinalle sellaisenaan kolme tähteä, kuvitukselle viisi, joten keskiarvoksi tulee neljä. Tunnelma on kyllä kohdallaan, vinksahtaneisuudesta tulee mieleen vaikkapa Jeff VanderMeerin tuotokset. Taianomainen maailma vie kyllä mukanaan ja se onkin mielestäni Stålenhagin suurimpia vahvuuksia, enkä ihmettele lainkaan, että miehen tuotokset ovat kääntyneet muun muassa roolipelin muotoon, varmasti moni on halunnut sukeltaa maailmaan roolipelin muodossa.

Vau, tää oli upea! Teksti ja kuvitus kulkivat käsi kädessä, toisiaan tukien. Välillä teksti kertoi jotain, mitä kuvitus ei, välillä toisin päin.

Stälenhag onnistui luomaan kiehtovan maailman novellin verran tekstiä sisältävässä tarinassa, ja huomasin uppotuneeni täysin sen salaisuuksiin.