Hyvät aikeet: Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?

Auttaminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Hyvää tarkoittava auttaja saattaa saada paljon harmia aikaan. Mari Manninen tarkastelee tässä journalistisessa tietokirjassaan auttamista monenlaisista näkökulmista, silmäillen kriittisesti myös omaa toimintaansa ja omia tuntemuksiaan auttamisen suhteen. Kuten Manninen esipuheessaan varoittaa: hyvän ihmisen sädekehä saattaa saada kolauksen.

Alkuun pohdiskellaan sitä, mikä saa ihmiset auttamaan. Kuten koronapandemian alkuvaihekin osoitti, ihmiset ovat parhaimmillaan varsin innokkaita auttamaan, eikä katastrofielokuvien ja kirjallisuuden ruokkima käsitys ihmisistä pidä paikkaansa (tätä Kärpästen herra -ihmiskuvan kieroutuneisuuttahan Rutger Bregman käsitteli Hyvän historia -kirjassaan ansiokkaasti). Meihin on siis sisäänrakennettu hyvyyttä toisiamme kohtaan ja onhan se toisaalta selvääkin: kyllähän evoluutiossakin on ollut jonkun verran valintapainetta toisia auttavia ihmisiä kohtaan.

Heti toisessa luvussa päästään kuitenkin kyseenalaisten auttamismarkkinoiden äärelle, kun Manninen matkustaa auttamislomalle Laosiin elefanttien suojelukeskukseen. Viikko elefanttien suojelukeskuksessa maksaa 400 euroa ja siitä ilosta saa paiskoa hommia elefanttien hyväksi – mutta onko tästä mitään hyötyä? Olisiko elefanteille sittenkin parempi, jos Mannisen 400 eurolla palkattaisiin pätevämpää paikallista työväkeä? Vapaaehtoisturismin rumempaa laitaa edustaa orpokotiturismi, joka vaikuttaa täysin moraalittomalta touhulta.

Entä sitten kerjäläisten auttaminen? Pitäisikö kadulla kerjäävällä Romanian romanille antaa rahaa vai ei? Ovatko kerjäläiset Suomessa keräämässä rahaa itselleen ja perheelleen, vai rikollisjärjestöjen työkaluina? Manninen avaa tätä kerjäläiskysymystäkin ansiokkaasti monelta kantilta.

Kansainvälistä näkökulmaa Manninen tuo sekä Kiinasta että Afrikasta. Manninen asui ja työskenteli pitkään Kiinassa ja tutustui sikäläisiin auttamis- ja suhdeverkostoihin. Kirjan kirjoittamisprosessiin mahtui myös kausi Villa Karon kulttuurikeskuksessa Beninissä Länsi-Afrikassa, missä paikallinen auttamisen kulttuurin eroaa aika lailla suomalaisista näkemyksistä. Villa Karon pitkällinen vaikutus Grand Popon kylässä antaa myös oivallisia tilaisuuksia tarkastella, miten suomalaiset ovat vuosien varrella beniniläisiä auttaneet ja mitä hyvää ja huonoa siitä on seurannut. Auttaminen on ollut hyväntahtoista, mutta monesti kovin tehotonta ja sattumanvaraista.

Osaavatko ammattilaiset sitten paremmin? Kirjan lopuksi Manninen tarkastelee, millaisia ihmisiä ovat ammatikseen avustustyötä tekevät ja millaisia haasteita he kohtaavat. Ei ole ihan helppo työ muuten sekään: auttaja joutuu usein tekemään kipeitä valintoja, kun autettavia on paljon ja resursseja auttamiseen niin kovin vähän.

Loppuun Manninen on laatinut vielä erinomaisen yhteenvedon, joka tiivistää kirjan ristiriitaisen sanoman napakasti yhteen. Auta, koska se on velvollisuus, mutta ole nöyrä, selvitä auttamisesi seurauksia, suosi vakiintuneita organisaatioita ja toimi, älä vain anna rahaa. “Jos ei tiedä, pitäisikö auttaa vai ei, pitää valita auttaminen. Muu on rintamakarkuruutta”.