Aallonmurtaja

Olen käynyt läpi Pauliina Haasjoen runotuotantoa. Runeberg-palkinnon ehdokkaaksi päässyt Aallonmurtaja on vuodelta 2011. Sen nimi viittaa merelle, mutta kannessa on lentokoneen siluetti. Sen sivuilla matkaa tehdäänkin niin lentokoneella kuin laivalla, vieraillaan saarilla ja hiekkarannoilla. Kokoelman aloittava runo ”Yölento” tarkastelee maailmaa lentokoneperspektiivistä, mutta myös maan tasalta. Se viitoittaa tietä: tällaista proosahtavaa runoa Aallonmurtaja sisältää.    Kokoelma jakautuu avausrunon jälkeen muutamaan osioon, jotka ovat myös runoja. Monet runoista ovat varsin pitkiä, venyvät useamman sivun mittaisiksi. Paikoin kerronta on hyvinkin proosamaista, kuten vaikkapa ”Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,”-runossa, jossa kerrotaan asumisesta ”vanhaan kaupunginmuuriin upotetussa talossa”, upottaen tekstiin Erik Satien sävellysten reunamerkintöjä (teoksen lopussa Haasjoki listaa ystävällisesti lainojaan ja varkauksiaan).    Haasjoki on taitava ja muuntuvainen. Aallonmurtaja on toisaalta tuttu, toisaalta erottuu muista Haasjoen kokoelmista. Tunnelma on kohdallaan: nämä ovat kauniiita runoja, joiden keskuudessa on ilo kuljeskella ja kohdata runoihin kiedotut kieli- ja mielikuvat.   

Miten vaarallista on kulkea maailmassa ja antaa jokaisen tuntemattoman
kertoa totuus, ja odottaa aivan liikoja laululta, joka yhdistää ihmisäänet;
käyttäytyä kuin olisi juuri joutunut sfinksin eteen.