Merkintä

Lähitulevaisuudessa Islannissa on keksitty myötätuntitesti, jolla mitataan ihmisen kykyä tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Kun kokeesta selviää kunnialla, voi ottaa tietoihinsa merkinnän suorituksesta. Tämä merkintä parantaa asemaa yhteiskunnassa; on esimerkiksi kauppoja ja asuinrakennuksia, joihin ei edes pääse sisälle ilman merkintää. Lainansaanti pankistakin riippuu merkinnästä, ilman merkintää ei saa yhtä paljon lainaa ja ehdot ovat huonommat.    Nyt testin käyttöä ollaan laajentamassa. Kansanäänestys ratkaisee, tuleeko kokeesta ja merkinnästä pakollinen. Äänestys herättää kiivaita tunteita puolesta ja vastaan. Hankkeen puolustajat pitävät tärkeänä lisääntynyttä turvallisuutta ja hoitoa tarvitsevien ihmisten saamista mielenterveystyön piiriin. Vastustajat näkevät merkinnän syrjivänä inhimillisenä katastrofina, joka uhkaa maan talouttakin.    Moniääninen kirja nostaa esiin useita henkilöitä kiistan eri puolilta. On psykologi Ólafur, joka on koko hankkeen keulakuva ja toisaalta nuori mies Tristan, jonka elämä on monin tavoin vaikeaa ja uhkaa käydä vielä vaikeammaksi merkintäpakon myötä. Tristanilla on kova kiire saada rahaa kokoon, jotta hän pystyy ostamaan itselleen merkintää vaatimattoman asunnon ennen lain voimaantuloa.    Muitakin ääniä nousee: on opettaja Talvi, työelämän kiemuroissa sekoileva Eyja ja jotain ystävysten kirjeenvaihtoakin. Moniäänisyys ei ole pelkästään rikkautta: Merkintä on paikka paikoin vähän sekava poukkoillessaan asiasta toiseen. Varsinkin Eyjan osio tuntui vähän hähmäiseltä. Eri osioita erottaa tyyli, ja varsinkin Tristanin englanninsekainen kieli on ärsyttävää luettavaa, vaikka ymmärränkin, mitä tyylillä on haettu.    Fríða Ísbergin esikoisromaani – jota on edeltänyt pari runokokoelmaa ja novellikokoelma – on muuten oikein siivoa työtä. Sen juoni saa varmasti miettimään, mitä itse tällaisesta myötätuntotestistä ajattelisi. Kirjassakin tuodaan hyvin näkemyksiä puolesta ja vastaan. Turvallisuus kyllä lisääntyy, mutta toki ihminen toimia väärin, vaikka ei testiä läpäisisikään. Entä nuorten miesten aivojen hitaampi kehitys? Onko oikein pistää koululaisia, aivan keskeneräisiä ja kasvavia lapsia tällaiseen kokeeseen? Eikö jokainen ihminen ole joskus toiminut jollain tapaa väärin ja tyhmästi? Onko tämä, kuten takakansi luonnehtii, vain ”kilttien diktatuuri”?    Nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia ja Merkintä käsittelee niitä oikein mainiosti. Sitä kelpaa kyllä suositella. Suomennoksen on tehnyt kokenut islanninosaaja Tapio Koivukari ja se on hyvää työtä – kuten todettua, tyyli paikoin ärsytti, mutta se on epäilemättä kirjailijan valintoja, eikä suomentajan syytä. 

Mielenkiintoinen lähtökohta, mutta toteutus jäi mielestäni vähän ontoksi etenkin loppua kohti. Herättelee paljon kysymyksiä mutta ei anna valmiita vastauksia.