Elolliset

Iida Turpeisen pitkään kypsytelty esikoisteos Elolliset vaati seitsemän vuoden työn valmistuakseen. Lopputulos on sen arvoinen ja yllätyn, mikäli tämä ei ole kilpailemassa vuoden esikoiskirjan palkinnosta. Sen verran hienostuneesta kirjasta on nimittäin kyse. Elollisten kantavana elementtinä on stellerinmerilehmä, jättikokoinen eläin, jonka luonnontutkija Georg Wilhelm Steller löysi 1740-luvulla Beringinmereltä. Alle 30 vuotta myöhemmin stellerinmerilehmä oli tapettu sukupuuttoon. Suuresta koostaan huolimatta eläin oli luonteeltaan lauhkea ja kun sen lihakin oli kuulemma erinomaisen maukasta, sillä ei ollut mahdollisuuksia ihmistä vastaan. Nyt merilehmästä muistuttaa vain muutama säilynyt luuranko, joista yksi löytyy Helsingistä Luonnontieteellisestä museosta, missä Turpeinenkin sen näki.    Elolliset kuvaa usemman episodin kautta merilehmän tarinaa Beringinmereltä Helsinkiin. Ensimmäinen episodi kuuluu tietysti Stellerille: se on raastava kuvaus selviytymisestä vaikeissa olosuhteissa, kun Alaskaa kartoittanut Vitus Beringin retkikunta päätyy virheiden johdosta vuodeksi haaksirikkoon autiolle saarelle. Bering kuoli sinne, mutta Steller selvisi. Tämä vaihe tarinasta on tuttu muutaman vuoden takaa Aura Koiviston erinomaisesta Mies ja merilehmä -kirjasta, mutta onneksi Turpeinen ei jää tähän. Tarina on myös hyvin kerrottu ja jännitys säilyi hyvin yllä, vaikka retkikunnan käänteet olivatkin tuttuja.    Kirjan seuraava osa sijoittuu 1860-luvun Alaskaan. Alue kuului silloin Venäjälle ja siirtokunnan asioita hoitamaan lähetetään uusi kuvernööri, suomalainen Johan Hampus Furuhjelm. Alaska on ollut Venäjälle mittavien vaurauksien lähde. Kultaa ei ole vielä löydetty, sen aika koittaa vasta muutama vuosi sen jälkeen kun Venäjä myy Alaskan Yhdysvalloille, vaurauksien lähteenä ovat vielä turkikset, joita Alaskasta on virrannut vuolaasti. Ei vain virtaa enää, joten Furuhjelmin tehtävänä on saada siirtomaa taas tuottoisaksi. Myös keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmannilla on Furuhjelmille toive: hän haluaisi saada yliopiston kokoelmiin stellerinmerilehmän luurangon.    Siirtokuntaan ei voi lähettää naimatonta miestä, joten Furuhjelm naitetaan Annalle, joka lähtee miehensä matkaan. Turpeinen kertoo tämän episodin nimenomaan Annan näkökulmasta, mikä on oivallinen valinta. Annan kiusaksi Alaskaan lähetetään myöhemmin Furuhjelmin sisko Constance, joka kytkeytyy tarinan luonnontieteelliseen puoleen: vajaaälyisenä pidetty nainen löytää paikkansa kuvernöörin luonnontieteellisten kokoelmien hoitajana. Alaskan oloille Furuhjelm ei voi mitään, koska vaurauden puute johtuu saukkojen ja muiden turkiseläinten loppumisesta liikametsästyksen vuoksi, mutta se stellerinmerilehmän luuranko löytyy kuin löytyykin.    Kolmannessa episodissa pääosan saa taas nainen. Hän on Hilda Olson, erinomainen luonnontieteellinen piirtäjä. Valitettavasti hän on nainen 1860-luvulla, mikä tarkoittaa, ettei hänellä ole oikeastaan asiaa työskentelemään luonnontieteiden tai piirtämisen kentällä. Onni kuitenkin potkaisee. Jo mainittu von Nordmann tarvitsee uutta piirtäjää näkönsä huonontumisen vuoksi. Nainen assistenttina on ajatuksena yllättävä, mutta niin vain von Nordmann päätyy palkkaamaan neiti Olsonin avustajakseen. Yhdessä he retkeilevät pitkin Ukrainaa kartoittaen hämähäkkilajeja. Kirjan varsinaiseen tarinaankin tämä episodi kytkeytyy: kun von Nordmann pitää stellerinmerilehmästä esitelmän, kuka piirtää kuvituksen? Neiti Olson, tietysti.    Lopulta päädytään vielä 1950-luvulle. Pienessä episodissa pääosassa on John Grönvall, joka on mestarillinen linnunmunien konservoija. Munien keräily oli aikoinaan suosittu harrastus luonnonystävien keskuudessa. Sittemmin harrastus on kielletty, sillä niin luonnonystäviä kuin kerääjät kenties olivatkin, laajamittainen munien keräily on ajanut monia lintulajeja ahtaalle. Grönvall innostuu ystävineen suojelemaan lintuja Loviisan edustalla olevalla Aspskärin saarella, toimien siten suomalaisen luonnonsuojelun pioneerina. Grönvallin käsialaa on myös Luonnontieteellisen museon stellerinmerilehmän luurangon kokoaminen nykyiseen muotoonsa.    Elolliset on pohjimmiltaan historiallinen kirja: kaikki sen päähenkilöt ovat todellisia, olemassa olleita henkilöitä. Constance Furuhjelmkin löytyi Anna Furuhjelmin kirjeistä. Turpeinen on tehnyt mittavan tutkimustyön. Kirjallisia ystäviä -podcastin haastattelussa Turpeinen kuvasi prosessiaan Stellerin kanssa: hän luki ensin kaikki Stellerin omat kirjoitukset, jotka käsiinsä sai ja kirjoitti Stellerin tarinan niiden pohjalta. Sitten hän siirtyi retkikunnan muihin aineistoihin ja muiden näkemyksiin Stelleristä ja täydensi kuvaa siltä pohjalta. Lopputulos on historiallista fiktiota parhaimmillaan: vankasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa, mutta eloisaa luettavaa kuin parhaat romaanit.    Elolliset on upea kirja. Luontokato on äärimmäisen ajankohtainen aihe. Jälkisanoissaan Turpeinen listaa kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleiksi merkityt lajit – lista on epämiellyttävää luettavaa. Kirja kuvaa hyvin sitä, miten uusi ajatus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta on. Stellerin aikalaisille maailmanjärjestys oli Jumalan asettama ja ajatus siitä, että ihminen voisi metsästää jonkun lajin kadotukseen tuntuu täysin käsittämättömältä, saati sitten että se voisi tapahtua vain muutamassa kymmenessä vuodessa. Amerikanmuuttokyyhky on yksi surullisimpia esimerkkejä siitä, miten valtavan runsaslukuinenkin laji saatiin tapettua viimeiseen yksilöön asti teollisella tehokkuudella. Elolliset tekee tämän ihmisten tehokkaan tuhovoiman selväksi saarnaamatta silti sormi ojossa, näyttämällä asiat kuten hyvät kirjat parhaimmillaan tekevät.    Elolliset tekee Turpeisesta välittömästi kiinnostavan kirjailijan, jonka tulevia kirjoja jään odottelemaan innokkaana. Elolliset nousee vuoden 2023 kirkkaimpien kirjallisten helmien joukkoon, enkä yllättyisi Finlandia-ehdokkuudestakaan.