Aivokirurgin muistelmat

Hernesniemen kirjassa oli mukava olla: jotenkin tosi henkilökohtaisesti (kahdestaan) tekemisessä mukana. Kamppailua ja sen reflektointia. Moni leikkauskuvaus oli paljolti (kerronnallisesti) vain asiantilojen toteamista. Äärimmillään potilaskuvauksen alussa ei tiennyt, miten potilaalle käy, koska se vaihteli. Loppupuolella “spoilasi” sitten myös jo, mikä ehkä seesteisti tunnelmaa. Se, että propositionaalisesti vain toteaa-luettelee asioita, jotenkin lisää henkilökohtaisuutta, kun lukijana päättelee mitä tämä tarkoittaa, mitkä olisivat vaihtoehdot (joita ei alan ulkopuolisena tunne). Ehkä vielä, että koska hän vain kuvaa tapahtumat ammatilliseen kompaktiin tyyliinsä eikä yritä selittää minulle tai ylipäätään lukijan ehdoilla ja siten poistuen omasta näkökulmastaan, niin tämä tekee kerronnasta henkilökohtaisen tilan. Toki reflektiot kuuluvat oleellisesti myös siihen.

Aikamoinen ero henkilökohtaisuuden kokemusta syventävä siihen, että nykyään aina yritetään kaikki leipoa keskimääräisten aloittelijoiden helposti ymmärrettävään muotoon. Monesti olisi parempi tutustuttaa asiantuntijan näkökulmaan, ajatteluun ja avainsanastoon, joka kuitenkin linkittää “ketun” oikean tiedon äärelle ja kaninkoloihin.